Play it Again Impi!

Mutantti!

2010-02-23T17:58:00.019+02:00

Eräs viime keväinen seikkailuni johti minut mitä omituisimpaan tilanteeseen. Voi poronpapanat, olisittepa olleet paikalla!

Olin laumani kanssa liikkeellä, ja eräässä pihassa törmäsin kaltaiseeni karvaiseen töppöjalkaan. Iloisena nakkina lähestyin uutta tuttavuutta häntä heiluen, mutta uusi kaveri ei juurikaan somaa häntäänsä heilutellut. Sen sijaan nelijalka vetäytyi askel askeleelta päästellen samalla omituisia, sähiseviä ääniä.

Peruuttaessaan otus käytti sangen ketterästi ympäröivää maastoa hyväkseen. Tilanne alkoi huolestuttaa, ja kesken tutustumisen päätin vaihtaa lähestymistäni hieman varovaisempaan suuntaan - jospa tämä ei pidäkään painimisleikeistä kuten Siiri-teini tai Paavi-vanhus?

Yhtäkkiä pätkä teki tempuista ihmeellisimmän - kiihdytti sähinäänsä ja suureksi hämmästyksekseni veti tassujensa kätköistä esiin pienet ja vaaleanpunaiset piikit. Kynnet! Vetäydyin pelottavan otuksen lähituntumasta ja yritin tehdä tuttavuutta hieman etäämmältä. Miten se tuon oikein teki? Minulla kynnet ovat mustat ja paksut ja ne lyhenevät joko kaivelemalla tai sitten ihmisen avustuksella (tästä jälkimmäisestä lisää toisella kertaa).

Hetken sähinän jälkeen tämä outo koira vetäytyi oman kotitalonsa alle. Jäin miettimään oliko kyseessä kenties jonkinlainen syrjäseudulla taantunut koirarotu... mutantti?

mejä? jahtimakkara? meitsikö?

2010-02-21T18:05:00.041+02:00

(vauhdin hurmaa vailla saaliin surmaa)

Wuh! Hau!

Nyt kun meitsi on vihdoin iso koira, niin harrastuksenikin ovat muuttuneet. Ihmiseni ovat riemastuneet aina silloin tällöin, kun häntäni muuttuu antenniksi, kulku vauhdikkaaksi ja tähtäimessä on lateksipossua eläväisempi kohde - olkoonkin että olen amputoinut parhaiden taitojeni mukaan tämän kaverini liikkeitä hidastaakseni siltä kaikki sorkat. Ja saparon. Ja korvat. Niin ja töpselikärsän tottakai.

Erilaisten liikkuvien asioiden jahtaaminen on ollut lempiharrastuksiani niin kauan kuin muistan. Noin vuosi sitten varmistin, että hyvät hajut ja liike kuuluvat erottamattomasti yhteen. Viehkeämpi ihmiseni on samaa mieltä, mutta näin todetessaan hän käyttää normaalia isompaa ääntä ja katsoo karvaisempaan ihmiseeni... eikä aina mainitse hajuja hyviksi. Kummia nuo ihmiset.

Tämä jahtimakkara on kuitenkin saanut nimelleen katetta jo useampaankin kertaan. Todistusaineisto A (kuva) osoittaa kuinka kirmaan järvenselällä kohti repolaisen jälkiä noin vuosi sitten. Seikkailu päätyi kuitenkin valmiin lihapadan ääreen, sillä ihmiseni lakkoilivat kriittisellä hetkellä: kettu kun paljastui ohikulkevaksi pitkämatkalaiseksi eikä matka maistunut kuin meitsille. Oltiinhan sitä vasta oltu ulkona vaivaiset kuusi tuntia, pikkkupakkasessa!

Edellätapahtuneen jälkeen olen kuitenkin saanut kotini lähimaastossa, ihmistäni ulkoiluttaessa, kiinni oikean suurpedon! Retuutin mahtavan saaliini sen haisevamman ihmiseni jalkojen juureen, joka äityi kehumaan johtajaansa vallan mahdottomasti. Kirsuni vallan punehtui, eikä pelkästään tuon pedon verestä...

Olen selkä!

2010-02-10T17:40:00.012+02:00

Hau, hau, I'm back!

Paljon on vettä virrannut Vantaankoskessa sitten edellisen päivityksen. Entinen naapurini jopa epäili minun menettäneen kirjoittamisen lahjani, ja sainkin tauosta maata vavisuttavat haukut. Elämä on ollut yllättävää ja kuten kaikilla lahjakkailta mäyräkoirilta – mukaanlukien minulta – yllätykset saattavat turmella luovuuden. Mihinkään apatiaan en suinkaan ole päätynyt, mutta myönnettävä on että olin täysi penikka edellisen postauksen aikoihin! Siksipä päätin jatkaa hieman sivistyneemmillä aiheilla tästä eteenpäin. Katsokaa vaikka.

Syksyn kylmät kylvyt

2008-09-21T12:42:00.000+03:00

Edellisistä kylmistä kylvyistä toivuttuani palasin rikospaikalle. Luottamus minun ja kotiväkeni välillä palautui vähitellen, joten päätin testata sitä taas uudelleen. Ulkohuone ei kuitenkaan houkutellut, oli se sen verran rankkaa seistä jääkylmässä järvessä ja päälle vielä lämpimässä suihkussa. Löysin kuitenkin jotain muuta mukavaa, kirkasta jossa oli kiva kiehnätä. Vanha silli ei tainnut haista hyvältä ihmislajin nenään, sillä päädyin taas kylpemään. Oikeastaan päädyin kylpemään viikonlopun aikana yhteensä kolmesti.

Mäntysuopa osoittautui tehokkaimmaksi pesuaineeksi kamppailussa sillinhajuisia tahroja vastaan. Vertailussa mäntysuovalle hävisivät apteekin omat tökötit, sekä kaupan linnashampoot. Eihän nyt sellaisia kannata meikäläisen turkkiin tuhlata! Mäntysuopa toi mukanaan kauniin kiillon, sitä minun kelpasi järvenpinnasta tuijotella. Taisivat ahvenaisetkin tykätä kuvastani, kun tulivat sitä eteeni pällistelemään.

(Kuvan nakki liittyy rikokseen.)

Kaupungin Kingi!

2008-09-16T12:29:00.003+03:00

Todellinen Kingi tavattu käyskentelemässä Oulun keskustassa. Minä en vaan ole tavannut, pahus soikoon. Viittiskö joku järjestää treffit, voisimme kuroa umpeen tätä sukupolvien välistä kuilua ja haistella yhdessä maailmaa!?

(Kuvassa kuuro [viittomakielinen?] lyhytkarvainen mäyräkoira "Kingi" 16v.)

Urakka etenee

2008-08-28T15:23:00.003+03:00

Ulkohuussi se saavuttaa pian harjakorkeutensa, ja muutaman viikon takaista ulkohuoneseikkailuani muistellaan jo hyväksyvin katsein. Taisin, kieltämättä, ottaa hieman liian tosissani tärkeän roolini urakan pomona. Saapa nähdä onko uudessa makissa huomioitu meikäläistä ollenkaan. Kantaa on ainakin otettu!

Harjakaisetkin saadaan varmasti viettää ennen lumia. Kunhan säästäisivät minut niiltä huonoilta mäyräkoiravitseiltä, tykkään enemmän sankarirooleista. Työn jouheva eteneminen on mahdollista tietysti vain siksi, että työmaalle valittiin oikea päällikkö: minä. Eihän siitä työskentelystä tule mitään, jos ei joku johda revohkaa. Taisi olla muuten yksi edellytys rakennusluvan saamiselle, että valvojaksi valitaan aito, kelpoisuutensa todistanut, mäyräkoira.

Kumman motivoiva vaikutus meillä mäyräkoirilla onkin; ihmislauma kasvaa sitä mukaa, kun kertoo soittajille paskamakin vieressä odottavasta mäyräkoirasta.

(Kuvassa työmaapäällikkö Mis-Zer Play it Again Impi! tarkkailee puutavaran laatua.)

Lyhytterapiaa ja omantunnontuskia

2008-08-22T17:08:00.004+03:00

En mielestäni ole erityisen kiinnostunut ihmislaumani tavaroista. En, vaikka ne joskus lojuvatkin houkuttelevasti pitkin lattioita. Mistään lihatiskistä kun ei sentään ole kysymys, ei. Päättivät sitten kuitenkin, että tarvitsen vähintään ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa päästäkseni eroon omantunnontuskista, jollaisia aamutossujen (ja ehkä myös Seattle SuperSonicsin tennareiden) syöminen aiheuttaa. Kysynpä vaan, että kenellä niitä omantunnontuskia olikaan? Olisivat laittaneet kystä kyllä, niin ei tarvitsisi minunkaan hikisiä kenkiä jyrsiä. Terapiamuoto oli kuitenkin mielenkiintoinen. Tuijota siinä sitten tossujen kuvaa. Kenellä syttyi lamppu?

(Kuva istunnostani. Huomaa jäykistynyt niska.)

Etsi eroavaisuudet

2008-08-17T22:42:00.004+03:00

"Onkos tuo semmoinen dobermannin pentu?"

Näin kyseli eräs kemisti puoli vuotta sitten Agricolan puistossa ulkoiluttajaltani. Pöh! Kaikkea ne kyselevätkin. Onhan meissä mäyräkoirissa tietysti paljonkin yhteneväisyyksiä dobbereiden kanssa (mahtava etupurenta, sulavalinjainen kaulan kaari, riskit reidet ja loputon ruokahalu), mutta väitän että lattianrajasta löytyy enemmän herkkuja. Tapasin tänään Ratakadun koirapuistossa vihdoinkin kaltaiseni. Tai no, kuva kertonee kaiken, kiitos sen ottajalle...

(Kuvassa minä ja kaksoisolentoni. Kuva: Sulo-olennon ulkoiluttaja)

Projektina esteetön ulkohuone

2008-08-16T20:30:00.006+03:00

Olen viettänyt kesää ihmislaumani kanssa (ja Siran!) mökillä Pudasjärven korvessa. Mökkeilyyn liittyy mielestäni jotain selittämätöntä taikaa, ja se taika on ilmassa, vedessä, suossa, ojissa, rannoissa ja kallioilla. Mökillä ihmisetkin muuttuvat, kuin taikaiskusta, maanisiksi. Aikansa istuskeltuaan heidän on käynnistettävä jos jonkinlaisia projekteja. Toiset niistä johtavat tuloksiin, toiset niistä jäävät lojumaan pihapiiriin meikäläiselle sopiviksi luolastoiksi.

Jokunen viikko sitten kahdella jalalla seisovat päättivät ryhtyä rakentamaan uutta ulkohuonetta. Vanha on mielestäni oikein oiva, mutta minultapa asiaa ei kysytty. Päätin kuitenkin osallistua projektiin, ja osoittaa miten tarmokas apu rakentamisessa tälläinen mäyräkoira osaa olla (jos haluaa ja keittokinkkua riittää). Oman osuuteni päätin hoitaa projektiluontoisesti tutustumalla naapuruston ulkohuoneisiin, kerätä niistä plussat ja miinukset, ja testata niiden esteettömyys. Kaksijalkaisethan käsittävät esteettömyyden riittävinä kaiteina ja liuskoina, mutta meikätyttö se sanoo että esteettömyys on tärkeää myös mäyräkoiralle! Esteetön pääsy mielenkiintoisiin koloihin ja luoliin, sekä tapahtumien keskipisteeseen noin yleensä, tulisi olla kaiken rakennetun ympäristön suunnittelun tärkein lähtökohta!

Esteettömyyskartoitukseni naapurimökeillä päättyi kolmannen tai neljännen ulkohuoneen kohdalle, minusta johtumattomista syistä. Nahka punaisena kiljuva korsto kun tuli hakemaan minut, juuri kun olin päässyt naapurin ulkohuoneen takana olevasta luukusta sisään itse koppiin. Kopissa ei oltu siivottu, enkä tiedä miten ihmiset sinne itsekään mahtuvat. Ylläni möllötti reikä ja vasta sen toiselta puolelta erotin katon. Kopin lattia oli kauttaaltaan sinapinkeltaisen, ruskean ja mustan liejun peitossa. Testasin sen viskositeettia siinä kevyesti kieriskelemällä. Aromi oli melkoinen, ja muistutti ruoaksi saamaani naudan mahalaukkua. Onneksi naudan mahalaukku on suurinta herkkuani, joten huussikierros ei ollut ollenkaan hääppöinen. Samaan aikaan kopin ulkopuolelta kuului huhuilua. Minua etsittiin.

Kun sitten innoissani juoksin noutajaani tervehtimään ja kertomaan kartoitukseni saldosta, muuttui vastaanottajan ilme täysin. En vieläkään tiedä mitä hän oikein tarkoitti, mutta seuraavaksi löysin itseni viisitoista-asteisesta järvestä. Turkkiini siveltiin jos jonkinlaista myrkkyä ja ihmiset parveilivat närkästyneinä ympärilläni. Eikö sinapinkeltainen kuorrutus heille kelvannutkaan? Olisin vaan halunnut sanoa, että kyseinen huussi saisi minulta täydet pisteet esteettömyydestä. Siihenhän pääsi tutustumaan aukosta kuin aukosta, jopa tälläinen nakki!

(Kuvassa esteetön pikkula ihmisperspektiivistä. Kuva: Helsingin Sanomat)

Kirjeitä kavereille

2008-07-22T16:40:00.002+03:00

Aikuiseksi muuttuminen on kummaa. Ennen kevään juoksenteluaikoja en juuri välittänyt haistella joka kantoa ja kiveä. Tuntui, että maailma ympärilläni on täynnä mielenkiintoisia otuksia, ääniä ja tapahtumia, eikä aikani riittäisi mitenkään pusikoiden nuuhkimiseen. Hillopäivien jälkeen kirsuuni on suorastaan virrannut kaiken maailman hajut, enkä malttaisi mitenkään jättää näitä tuoksuviestejä lukematta, saati niihin vastaamatta.

Vielä talvella reippaan kävelylenkin saldo oli pari vastauskirjettä. En viitsinyt vaivautua sen suuremmin itsestäni ilmoittelemaan, mutta jokin minussa on nyt muuttunut. Saattaisin pienemmälläkin puskajuoksulla viestitellä joka korrelle. Mistä sitä merkkiainetta riittääkin?

Olen näiden pienten viestien kautta tutustunut jos jonkinlaiseen murmeliin, jota en olisi tullut varmasti muuten edes huomanneeksi. Kirjeeni ovat saaneet pääosin hyvää palautetta. Edes frendini Sira, joka tavallisesti ei meikäläisen kirjeenvaihdosta oikein välitä, on ryhtynyt laatimaan minulle vastauksia.

(Kuvassa minä itse teossa vakiopaikallani)

Jahtimakkaran tilastointi

2008-07-16T17:36:00.006+03:00

Eräänä iltana tätä hajutonta päiväkirjaa naputellessa meitsi liittyä päräytti myös kotimaisen blogilista.fi -palvelun käyttäjäksi. Koska tilastointi, listasijoitukset ja muu virtuaalinen kilpailu on meitsille melko toissijaista puuhastelua (tämä nakki viuhuu vaan kunnonmetsikössä ja etsii hajuja ja mieluiten kaverin kanssa kilpaillen), kävin nyt sadepäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa kuikkimassa mitä tämä palvelu oikein sisältää.

Kun lähestyin asiaa hakukonepalvelun kautta, niin blogilista.fi oli tuloksissa ansiokkaasti toisena. Hau! Hyvältä näyttää!

Hassua ja outoa oli kuitenkin se, että tulokseksi tuli palvelun oma avainsanalista, jossa meitsin päivyriä ei näkynyt lainkaan! Ja kun tein haun blogilista.fi:n hakemistoon, niin sain saman tuloksen. Mitäkummaa!? Hau! Pitäisikö minun vaihtaa päiväkirjani nimeä? Mikä ihmeen avainsanalista se tämmöinen on, kun ei näy? Vai olinko popsinut happamia papanoita kun naputtelin avainsanoja päiväkirjaa palveluun rekisteröidessäni?

Tämän jälkeen tassuttelin saman taikasanan blogilista.fi:n omaan hakukoneeseen, sain tuloksen jossa tietoni näkyivät. Olin siis olemassa keinotekoisestikin!

Siirryin tämän helpottavan tiedon jälkeen tutkimaan omia tietojani. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota blogilista.fi:n hakutuloksessa sen kuvaukseen. Mikä ihmeen kahdeksankiloa! Olen kyllä päivittänyt päiväkirjani etusivulle joka gramman ajoillaan - meitsi on painanut yhdeksän kiloa jo kuukausikaupalla! Tämän lisäksi pikkuinen kuva on ikivanha, vanhasta jutusta. Kuten tiedot viimeisimmistä kirjoituksistanikin. Ja blogilista.fi on muka päivittänyt tiedot blogistani alle kolme tuntia sitten?!

Poronpapanat sanon minä. Aloitin selvittämään asiaa suu vaahdossa. Olivatko avainsanat vääriä? Eikö blogilista.fi osaakaan hakea tietoja blogistani jonne näitä haukkujani jupisen - täytyykö nämä tiedot sittenkin itse päivittää, tännekin? Kotiväkeni karvaisin höpisi vieressä jotain Web 2.0 -tekniikoiden puuttumisesta. Oli tainnut jäädä punainen aamupapana ottamatta...

Hetken kulttua asiat selvisivät - meitsin täytyy siis päivittää blogilista.fi:in tiedot ja ilmeisesti harkita ihmiseni mainitsemien, mystisten SEO-hommien aloittamista (em. mukaan vanhemmat ihmiset viittaavat tällä sanalla vanhoihin "huoltoasemiin" (mitä ihmettä ne nyt sitten ovatkaan), ja nuoremmat näihin päiväkirjoihin. Ota tästä nyt selvää.

Piti siis pyytää kotiväkeä auttamaan, omat tassuni eivät oikein riittäneet tämmöisiin päivyrin huoltohommiin. Hetken virittelyn jälkeen oli jälkimaun aika.

Karvaisempi puolisko kotiväestäni selitti namupalojen (kananlastut ovat nyt pop!) kanssa seuraavasti: "Blogilista.fi -palvelun helppokäyttöisyys ja käyttäjäystävällisyys olivat kohtalaista tasoa". Itse kyllä tykännyt että palvelulla haetaan erikseen sekä avainsanoja että kaikkea sisältöä - miksi nämä eivät ole yhdistettyjä palveluja?. Lisäksi ihmiseni kommentoi, että "automatiikan kanssa palvelun laatu on vähän niin ja näin".

Tämä nakki sai näkyvyyttä vasta itse sivuja viriteltyään. Arvosteluksi annan tämän vuoksi kymmenestä jäniksenkorvasta kuusi ja puoli. Lisää automatiikkaa! Lisää namupaloja tähänkin palveluun!

Mainittakoon kuitenkin että tästä palvelusta löytyi eräs erittäin miellyttävä asia: Päiväkirjallani on jo kokonaiset kolme tilaajaa! Epäilen kyllä että nämä lukijat ovat molemmat ihmiseni ja lisäksi heistä sen pitkähiuksisen emo (se, joka ainoana ihmisenä maailmassa tiputtelee minulle herkkupaloja siitä kylmästä valkoisesta ja paksuovisesta kaapista, joka tuntuu löytyvän jokaisesta kodistani).

Pro mäyräkoirien maahanmuutto

2008-07-05T18:10:00.000+03:00

Voisiko joku ottaa vaaliteemakseen mäyräkoirien maahanmuuton helpottamisen? Rajojen takana asuu varmasti miljoonittain hyväverisiä nakkuja, jotka haluaisivat tulla kisuamaan meitsin kanssa vaikkapa Pudasjärvelle! Voisiko joku paikallinen seurakunta ottaa suojiinsa ne sesset, jotka saapuvat Suomeen ilman virallista pakolaisstatusta? Virossakin olisi liuta lajitovereita odottamassa rakastavaa kotia, miksi kukaan ei tee mitään? Entäpä jos adoptoisin itselleni sisaruksen? Mitenhän se onnistuisi? Taidanpa ottaa yhteyttä lähimpään eläinsuojeluyhdistykseen.

(Kuvassa minä ja maahanmuuttajaystäväni Dora)

Kyllä vesissä on eroja!

2008-06-07T14:45:00.001+03:00

Kyllähän se vaan on niin, että yksi parhaista tavoista viettää kuumaa kesäpäivää on hankkiutua veden ääreen. Luonnonvesien merkityksen meikäläinen ymmärtää tietysti pitkäaikaisen kokemuksen kautta, ja tarkan arvioinnin perusteella. Yleensä arviointini perustuvat puhtaasti makuaistiin, mutta toisinaan nojaan myös hajuihin (taidanpa muuten järjestää seuraavaksi vesipruuvin!). Jos nimittäin joku ei meikäläisen suussa maistu, ei se ole silloin soveliasta syötäväksi muillekaan lajitovereille. Erityisen maukas kesäkohde on Jongunjärvi. Siellä kun voi vettä lipsutella suoraan rannasta yötä päivää. Aika mukava tuo paikka on myös siksi, että siellä mäyräkoirakin voi todella harrastaa. Päivät kuluvat jouhevasti oravia jahdatessa, linnunpesiä haistellessa, rantakiviä nuoleskellessa, hiekkaa kaivellessa ja mullassa kieriskellessä. Ja kun vielä naapurissa asustaa liuta kavereita, ei meikäläinen muuta ehdi tehdäkään kuin fiilistellä!

Ja vaikka ei ihan heti uskoisi, viihdyn erinomaisesti veneessä. Moottorilla tai ilman. Aivan sama, kunhan aurinko paistaa.

(Kuvassa: Tähystelen valppaana ulapalle, tai siis öh, järvenselälle.)

Kevätmuutto jatkuu

2008-05-22T18:56:00.000+03:00

(kuvassa urbaani metsänakki tarkkailemassa otuksia seinässä olevan ilmavan aukon läpi, lämmöstä ja valosta nauttien).

Kotiväki on hössöttänyt viime päivinä punaisten tippojeni lisäksi myös omien romujensa kanssa. Ensin muka siirreltiin monta laatikkoa ja tavarapussukkaa jonnekin pitkin pitkää ja kylmää talvea, ja nyt taas ollaan "muuttamassa". Mitä tässä nyt turhia muuttelemaan, kaikkihan on ihan hyvin (jos nyt poisluetaan Ransun ja Taatelin reviirinvaihdokset)! Hau!

Löysin siis itseni pari päivää sitten ihan uudesta paikasta. Menimme sisään isoon taloon, ja siirryimme ylöspäin tosi pienen, ikkunattoman huoneen avulla. Parin oven takaa eteeni avautui vain hivenen isompi huone, jossa kuitenkin oli ikkuna.

Ihmiset ympärillä hosuivat samojen rättien kanssa kuin aikaisemminkin, nyt he vain pyyhkivät joka paikan moneen kertaan, vaikka mitään punaista ei lattioilla näkynytkään. Outoa hommaa. Taitaa olla joillakin ne paljon puhutut "juoksut" tulossa...

Laatikkoja ja muuta rekvisittaa kannettiin huone puolilleen, ja kohta taas jatkui jynssääminen, avasivat vain välillä seinän isoa tuuletusaukkoa. Heti tämän aukon avauduttua huomasin lattialla kirkkaan ja lämpimän kohdan ja otin sen haltuuni. Lämmin paikka herätti muistoja lapsuusajoilta, grillin alla pötköttelystä. Kun ihmiseni yritti hätistellä minua siirtymään, sain hänet luovutamaan olemalla vain ölövinä. Kylmälle ja pimeälle kohdalleko minun olisi pitänyt pölijä siirtyä!

Hetken ihmettelyn jälkeen jättivät meitsin rauhaan, ja jäin raukeana seuraamaan tuuletusaukon ulkopuolella lentelevien, omaa muuttoaan tekevien pienten otusten säälittäviä houkutteluyrityksiä (jotka tapahtuivat pääasiassa viheltelemällä).

Eivätkö ne vieläkään tiedä että meitsi lentää ainoastaan ruokakupille!

Sarjassamme "Kielletyt makuupaikat, osa 1."

2008-05-11T12:20:00.000+03:00

(Kuvassa "Kielletyt makuupaikat, osa 1.": Mummolan sänky)

Viekas vappu!

2008-05-09T15:59:00.002+03:00

Olkoon kirottu tämä vappu!

Miksi ihmeessä ihmiset hankkiutuvat mäyräkoirien omistajiksi, jos eivät viitsi siivota niiden jälkiä. Sama valitus pätee kevääseen ja talveen, mutta vastuuttomuus näkyy parhaiten näin suurina juhlapyhinä. Ei siinä edes mitään, että meikäläinen joutuu puolustamaan paikkaansa lajini sisällä, mutta kun on kilpailtava vielä niiden kilisevien kavereiden kanssa! Ja jos meistä karvamakkaroista nyt vähän sotkua lenkkeilijöiden jalanpohjiin tarttuukin, on se sotku aivan toista luokkaa kuin niiden halpojen kopioiden, joiden nahkat lojuvat puistoissa ja teiden pientareilla, varsinkin heti vapun jälkeen.

Tänä vappuna sain itsekin tuntea anturoissani sen, mikä ero on aidolla mäyräkoiralla ja sen epätoivoisella kopiolla (joita ihmiset aivan liian usein ulkoiluttavat). Joku ruoja oli nimittäin päättänyt jättää sessensä kadun varteen ja seuraava ohikulkija sesseä sitten iloisesti potkaisi. Minä se tuon sotkun päälle kävellä vätystin, nyt on varpaanväli tulehtunut ja loppu historiaa. Elli määräsi parin viikon pillerikuurin, sanoi että sillä ne lasinsirpaleet lähtevät varpaidenvälistä. On se vaan niin kurjaa, kun eivät voi tehdä sellaisia nappeja, että ne maistuisivat tässäkin suussa. Pari päivää nappeja popsittuani osaan erotella antibiootin niin lauantaimakkaran, maksalaatikon, lihapateen kuin kinkunkin seasta. Hyi olkoon!

Anokoot armoa se sellainen olento, jonka tapaan puistosta mäyräkoiria rikkomasta. Puren sitä armotta varpaanvälistä!

(Kuvassa lasinsiru koteloituneena maailman vetävimmän Impin varpaanväliin.)

Goodbye kaverit!

2008-04-30T12:29:00.003+03:00

Vitsi mikä muuttovimma ihmisiin keväisin iskee. Meikäläisen mielestä kevään pitäisi olla varattu narttujen juoksenteluun ja urosten perässäjuoksenteluun. Ei minkäänlaiseen muuttamiseen. Lueskelin tässä hiljan jalkakäytävän reunaan jätetystä kirjeestä, että vaippabuddyni Ransu vaihtaa maisemia ts. vaihtaa reviiriä. Parin viikon kulutta sain toisen kirjeen, jossa kerrottiin että naapurini Taatelikin heittää hyvästit meitsin kulmille, ja lähtee merta edemmäs kalaan. Että ihmiset voivatkin olla ajattelemattomia! Vievät meitsiltä kaikki bestikset. Tässä on ilmeisesti ryhdyttävä aktivoitumaan uusien kontaktien luomisessa, muutenhan mulla ei ole enää kohta kirjeenvaihtokavereita lainkaan! Taidan laittaa paikallislehteen seuranhakuilmoituksen??

(Kuvassa: Ransu & minä rankan matsin jälkeen)

Junassa on hauska matkustaa

2008-04-18T12:13:00.001+03:00

Tämä misu se reissaa ympäri Suomen, kuten tunnettua. Vaihdoinpa viimeinkin kiskoille ja junailin itseni Helsingistä Ouluun. Vauhdikkaalla Pendolinolla se kesti kuutisen tuntia, josta suurimman osan meikäläinen kiersi rapsutettavana lähipenkkien matkustajien jaloissa. Aika hyvin mulla riittikin kavereita koko matkalle!

Tunnustettava on, että Seinäjoen jälkeen matkanteko alkoi riittää. Otin parhaan "ota minut syliin" -ilmeeni, ja hyppäsin maisemaikkunan eteen vahtaamaan maisemia. Sylissä se on mäyräkoiran paikka. Levottomasta juoksenteluvaiheestani huolimatta selviydyin taistellen Oulun rautatieasemalle. Harmi ettei junassa ollut salskeaa urosseuraa. Olisin kyllä voinut vaikka peruuttaa alle...

Girl you'll be a Woman soon...

2008-04-15T15:46:00.003+03:00

Mieli se vetää maahan mäyräkoirankin, ainakin pari kertaa vuodessa. Meikäläisen oireet alkoivat jokunen viikko sitten oikein toden teolla, kun ruokahalu hävisi ja tuli jotenkin... semmoinen levoton olo. Muutin suurin piirtein asumaan oven viereen, ulkoa kun tuli kaikenlaisia vetäviä hajuja ja mieli oli muutenkin sekasortoisessa tilassa. Toisaalta teki mieli huikennella, mutta toisaalta ei oikein viitsinyt alkaa millekään. Olenhan minä tietysti papanoita ja maksalaatikkoa vedellyt ja ihan perustyytyväinen persjalkanen olen edelleen, mutta jotain omituista on tapahtumassa.

Eilen ihmiset keräsivät sitten viimeisetkin matot lattioilta, ja levittivät sohvalle vanhan huovan. Kulkivat talouspaperin kanssa perässäni, ja hinkkasivat lattiaa aina euron kolikon kokoiselta alueelta. Kohta rysähdetään varmasti kaikki alakerran naapurin olohuoneeseen! Tänään huomasin, että lattialle on tiputeltu jotain punaista. Otin siihen tuntumaa ja voin vakuuttaa, että ketsuppia tai puolukkamehua se ei ole. Kuka viitsii sotkea näin piittaamattomasti?! Ja voi vitsi miten se voi mäyräkoiraa pissattaakin. Tavallisti meikäläisen ei tarvitse juuri ulkolenkillä kyykistellä, riittää kun tarpeensa toimittaa. Nyt ei oikeastaan riitä mikään...

Myös ihmisten käytös on muuttunut. Eivät tainneet eilen koirapuistossa silmääkään räpäyttää, niin tiiviisti kyttäsivät puuhasteluani naapurin Ransun kanssa. Onneksi Ransukaan ei moisesta tuijottelusta välitä, joten keskityimme täysillä leikkeihimme. Huolehtisivat mielummin niistä likaisista lattioista!

Taitaakin olla vaihteeksi tirsojen aika. Niiden jälkeen taitaa olla taas juoksuaika...

Nuuksion kevät

2008-04-13T18:43:00.000+03:00

Nyt se on todistettu, kevät on tullut! Tai no, ainakin pääkaupunkiseudulle, ja sinnehän ne sääennusteetkin ymmärtääkseni pääosin keskittyvät. Nuuksion ulkoilureitit olivat oivassa kuosissa, ja sen olivat huomanneet muutkin nelijalkaiset. Vaikka kuinka lueskelin merkkejä poluilta, ei vastaani tullut sitten kuitenkaan yhtään kopukkaa. Narussa pitivät silti meikäläisen, turjakkeet! Liekö meillä pieni luottamuspula, vai mikä muu voisi olla syynä kovaan kohtalooni?

..rätsät?

Molskille!

2008-04-10T16:34:00.006+03:00

Ensimmäisiä juoksuja odotellessaan sitä narttukin aivan huumaantuu ympärillä pyörivistä turriaisista. Vaikkei meikäläisen pitänyt kenestäkään kovin huumaantua, kaipailen valtavasti hieman kovempaa painimatsia naapurin Ransun kanssa. Siinä otetaan nimittäin makkarasta mittaa, ja lopuksi lepäillään rauhassa sohvalla. Kuten ammattipainissa ikään, kärsii tässäkin lajissa eniten korvat. Ne kun saattavat olla ottelun jälkeen melkoisen tikatut. Kisafiilikseen pääsee parhaiten koisaamalla edellisen päivän, jotta kiivasvauhtinen painimatsi molskilla ei päättyisi ensimmäiseen erään. Parasta olisi, jos molemmat kisailijat olisivat edes suurin piirtein samassa painoluokassa. Tässä lajissa ei istuta saunassa hikoilemassa ulos niitä kuuluisia viimeisiä grammoja!

(Kuvassa: Ransu kellistettynä lukko-otteeseen)

Talvihippa

2008-03-22T16:10:00.002+02:00

Talviloma se on tarpeen mäyräkoirallekin. Niin se on. Meikäläinen pääsi nauttimaan siitä luonnon helmassa Pudiksella: syömällä hyvin ulkosalla, haistelemalla lähimetsiin jätettyä kirjepostia, ahdistelemalla paria komeeta adonista, Ronttia ja Remua. Keksinpä uuden huvinkin, jota tulen harrastamaan jatkossa varmasti joka talvi. Huvin nimi on Talvihippa, ja leikki menee näin:

Esivalmistelut:
Riittävän hyvä neste- ja ruokatankkaus riittävän paljon ennen leikkiä. Täydellä mahalla et jaksa juosta. Sinun on myös syytä tutustua perusteellisesti pelikenttään ennen leikin aloittamista. Muuten voit eksyä.

Osallistujat:
Mäyräkoira (tai jopa kaksi!), moottorikelkka (potkukelkka ei tässä tapauksessa riitä), ihmisiä

Leikkipaikka:
Järven jää tai muu riittävän laaja aukea alue. Metsässä leikki on huomattavasti vaikeampaa, ja huomaat pian jääneesi yksin.

Leikin kulku:

Vaihe 1.
Odota, että joku sukulaisihminen tuo pihallesi moottorikelkan, sen kamalan pärisevän, taimet katkovan haisunäädän. Odota seuraavaksi, että riittävän monta ihmistä on pihalla huomaamassa leikin alkaneen. Leikki alkaa siten, että juokset, minkä käpälöistäsi pääset, järven jäälle. Paras ajankohta on silloin, kun jäällä on jotain liikettä, jonka perään voit muka lähteä. Juostuasi riittävän matkaa, leikin muut osallistujat huomaavat sinun kadonneen. Älä tässä vaiheessa juokse heiltä kuitenkaan näkymättömiin, tai leikki päättyy ennen kuin ehtii alkaakaan. Hätäiltyään paikallaan riittävän kauan, ihmiset säntäävät perääsi. Juokse silloin heitä pakoon iloisesti häntää heiluttaen. Tässä vaiheessa pihalle tuotu luonnonrauhan tuhoaja on pakko käynnistää, ja jonkun ihmisistä on lähdettävä perääsi. Juokse vielä pakoon, kunnes moottoroitu rakine ja sen kuljettaja saavuttavat sinut. Kiitä heitä kauniisti haukahtelemalla. Nyt leikki on tullut vaiheeseen kaksi.

Vaihe 2.
Nyt on sinun vuorosi ottaa kiinni peltilehmää, vaikka se pahalta haiseekin. Se oikeastaan lisää jännitystä, samoin kun toosasta kantautuva voimakas jyrinä. Pakenemisestasi suivaantunut ihminen on yleensä tässä vaiheessa helpottunut löytymisestäsi, joten voit käyttä tilannetta hyväksi. Hetken taivuteltuasi hän yleensä tajuaa leikin jatkuvan nyt eri rooleissa. Kiinniotettavasta on tullut kiinniottaja. Ottaessasi jyristintä kiinni, varo kuitenkin joutumasta sen kumimaton alle. Muuten olet entinen mäyräkoira. Leikki päättyy kun et enää jaksa juosta vehkeen perässä, vaan vetäydyt itse kiltisti kotirantaan hotkimaan lihamureketta, tai pihalla vierailleiden porojen lahjuksia.

Mukavia talvileikkejä kaikille!

Puistokemistin paras ystävä on mäyräkoira

2008-03-02T14:01:00.003+02:00

...sen olen saanut huomata. Varsinkin niiden ihmisten, jotka notkuvat puistoissa omituisen hajun leijuessa heidän ympärillään, ja sopertelevat minulle syljen sekaisella suomella mitä oudompia juttuja. Nämä puistokemistit tuntuvat erityisesti tykästyneen meihin mäyräkoiriin. Tämän sain huomata taannoisena lauantai-iltana viittä vaille yhdeksän Rajaskin ärrällä. Kioskiin kiireesti laukkaavat tenuttelijat palasivat sieltä kartonkisten serkkujeni kanssa iloisesti turinoiden. Viidessä minuutissa heistä kehkeytyi täysiverisiä mäyräkoiranomistajia, jotka kaipasivat tietysti vertaistukea toisilta mäyräkoiranomistajilta, ja hyväksyntää meiltä karvaisemmilta osapuolilta. Pääsin todistamaan kyllä toisenlaistakin hetkeä, kun yhdeksän tienoossa kioskiin kiiruhtava lepertelijä palasikin ulos tyhjin käsin. Eipä kelvannut meikäläisen hännän heilutus, ei kaunis katse. Painuin heti nollasarjaan. Voiko kello noin voimakkaasti vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen? Mitä maagista siinä viisarin värähdyksessä onkaan?

Lisää yllätyksiä puistojen tarzanit toivat kuraiseen stadiin palattuani. Rauhallisella päiväkävelyllä Agricolan kirkon viereisessä puistossa silmiini pisti kolmen hengen seurue tappamassa aikaa puistonpenkillä, pienen matkan päässä itsestäni. Iloisin mielin päätin tepastella tervehtimään joukkoa ja sainkin tervetulleen vastaanoton. Kurakelistä huolimatta lupasivat, että saan hyppiä heidän jalkojaan vasten, ja antaa suukkeleita suoraan kasvoihin! Ihmisistä se, joka puhui selvästi varisten kieltä, äityikin haastelemaan meikäläiselle oikein tosissaan. Kyseli tietäisinkö oman lajini latinankielistä nimeä, ja vastasi hännänheilutukseeni luettelemalla tyynesti koiraeläimet -heimon kaikki 14 eri sukua latinaksi suuremmin takeltelematta! Entisen yliopiston vahtimestarin loisto himmeni silmissäni vasta kun kuulin hänen kannattavan häntien typistämistä. Hännällinen dobermanni kun ei kuulemma näytä riittävän raisulta. Pöh ja pah!

Pari päivää sitten ulkoillessani kaverini, mäyräkoira Ransun, kanssa Laivurinrinteessä vastaamme tuli lahkeet lepattaen jälleen omituisen emäksiseltä tuoksahteleva risuparta. Se katsahti kysyvästi ulkoiluttajaamme ja osoitti sitten meitä: "Nuo kaverit eivät ole vielä kovin vanhoja, vai mitä?". Olemme mielestämme ikäistämme paremmin kehittyneitä ja viihdymme muutenkin vähän vanhemmassa seurassa, mutta mistä ihmeestä hiippari tiesi ikämme niin tarkkaan? Olisiko sillä omituisella hajulla jotain tekemistä asian kanssa?

No jotta on! Minkälaista pääomaa puistoissa asustaakaan! Ilkka Taipale taitaa olla oikeastaan mäyräkoirien asialla. Vahinko että meikäläisen äänivalta ei taida olla äänivaltaa...

Stratekiset mitat ja ilmastonmuutos

2008-02-08T14:29:00.000+02:00

Kaikkea sitä nartun elämään kuuluukin, viimeisimpänä vouhotuksena nämä vertahyytävät stratekiset mitat. Kuvittelin tähän saakka, että suureilla, määreillä ja mittayksiköillä pelaaminen olisi ainoastaan ihmislajin neuroottinen käyttäytymispiirre, mutta kaikkea sitä mäyräkoira luuleekin! Johan tuli eteeni se päivä, kun tämäkin narttu nähtiin mittanauhan kanssa keikistelemässä nakkipaketin* edessä. Syynä ei puudelimaisuuteeni ei ole suinkaan turhamaisuus, eivatkä eläinlääkärini vaatimukset, vaan lookisesti ilmastonmuutos. Ulkoilu Ullanlinnassa tammi-helmikuussa on ihan toista kuin juoksentelu Jonkujärven jäällä reilut 700 kilometriä pohjoiseen. Jo noihin kilometreihin mahtuukin melkoinen ilmastonmuutos! Tämä ihmislajin huulilla oleva muotisana on avannut nyt siis merkityksensä minullekin. Ymmärrän täysin, miksi se koetaan niin suurena uhkana.

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on ehdotettu monenlaisia keinoja. Toiset sanovat että enerkian kulutusta olisi syytä vähentää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jokaista vastaantulevaa karvaturpaa ei tarvisi niin innokkaasti tervehtiä ja säännöllisistä iltaspurteista voisi tinkiä? Pah, tuumaan minä ja "Pöh!" sanoo pyllyni (mistäkähän muuten mäyräkoira voisi hankkia lisää päästöoikeuksia? Vastaukset sähköpostiini joka viikon sunnuntaihin mennessä.). Oma ilmastonmuutoksentorjuntakeinoni on uuden turkiksen hankinta. Ja siihen tarvitaan nämä stratekiset mitat!

Vaikka kelsiturkkini onkin kovin muodikas ja herättää hilpeää ihailua, tarvitsevat solakat muotoni paremmin vartaloani mukailevamman pompan. Pari vuorokautta surffailinkin anturat hellinä, kunnes löysin netistä sen mitä etsinkin! Terrifix lupasi sivuillaan ommella meikäläisellekin maastojuoksuun soveltuvan manttelin, oikein mittatilaustyönä. Tilaukseen oli liitettävä mitat kovalla työllä hankitusta kropastani. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei yhdenkään nartun tulisi mittojaan esitellä, teen sen tässä yleisön pyynnöstä ja omasta mielihalusta. (Mitat mukailtuin selityksin.)

A. Ympärysmitta n. 115 cm
B. Rintakehän ympärys 48 cm
C. Lantion kapein kohta 38 cm
D. Kaulan ympärys 33 cm
E. Reiden pituus 19 cm
F. Selän pituus 43 cm
G. Kaulan pituus 11 cm
H. Hännän tyven "joku" 13 cm
I. Hännän tyvi - pakara 8 cm
J. Kaulasta vatsan alle 31 cm
K. Etujalkojen väli 9 cm

Kaikista suurin virhemarkinaali on kohdissa H. ja I. Mitä noilla kohdilla tarkoitetaan, ei selvinnyt täysin edes mallipiirrustuksesta, eikä sitä tiennyt naapurissa asuva oraakkelikaan.

(*Nakkipaketti tässä toimikoon symbolina tälle naurettavalle projektille, narttua kuin narttua askarruttaville stratekisille mitoille, sekä tyyneyteen vievänä ekolokisena rauhoittavana.)

Kuorsaava koira ei pure

2008-01-10T13:17:00.000+02:00

Treffeillä Paavin kanssa

2008-01-06T12:11:00.000+02:00

Vau!

Elämäni ekat treffit on sitten eilisen myötä takana. Ihmettelin kyllä hieman, kun leppoisa saunailta vaihtui pilistelyyn pimeillä kujilla. Mikäs nyt on vialla? Tarvitaanko näillä reissuilla välttämättä mäyräkoiria? Lopputulos ei kyllä harmittanut lainkaan, sillä auton pysähdyttyä odottamassa olivat varovaisen lungi Aatu 10v. , sekä testosteronia puhkuva karkkarinakki Paavi 3v. Voihan sen arvata, mitä meikätyttö oli asiasta mieltä.

Sokkotreffit etenivät vauhdikkaasti matolla telmien. Siinä me sitten haisteltiin ja maisteltiin, ja Aatu tyytyi katselemaan touhua sivusta. Juttu kehittyi kunnon mattorandoriksi, jossa ipponeita irtosi enemmän kuin kukaan ehti laskemaan. Parta se on kovin kiva juttu, ainakin näin meikäläisen kannalta. Kun kaveri äityy liian kiihkeäksi, parrasta repimällä tai korvaa puremalla saa kiusankappaleen jäähtymään. Muistakaahan leidit!

Kolme tuntia jaksoimme ottaa makkarasta mittaa. Välillä maisteltiin hieman keittoa. Meikäläinenhän matsin tietysti voitti, ainakin omasta mielestäni. Ihmiset pistivät kyllä pientä kuittia nimestäni. Ehdottivat jopa nimen vaihtoa, en kuulemma käyttäydy nimeni velvoittamalla arvokkuudella Paavin edessä.
Hei Paavi, otetaan uus erä taas!

Joulu turkiksissa

2007-12-26T17:37:00.001+02:00

Kuulin tälläisen hauskan veisun:

"Kolme yötä jouluun on,
laskin aivan itse eilen....

...Urpo laskit väärin, joulu meni jo!"

Nyt ymmärrän mitä sillä tarkoitettiin. Voisiko eläinsuojelulakiin lisätä kohdan, jossa todettaisiin että meillä elukoilla on oltava joulu 352 päivää vuodessa? Anja Eerikäinen, tee jotain! Ai höh, et tee enää mitään? No, joku sitten!

Vietin joulua Siran & kumppaneiden kanssa. Ipanoita pyöri nurkissa kiitettävästi, ja pääsin puhdistamaan niiden törkysiä nassuja. Se kävikin työstä! En tiennytkään, että ihmiset tuskaantuvat tuon taianomaisen päivän takia. Kyllähän sitä kannattaa vähän vaivaa nähdäkin, että voi tarjoilla mulle niitä oivia laatikoita. Porkkana on edelleen suosikkini. Pikkuisen piti maistella kinkkuakin, vaikka meillä Siran kanssa olikin ihan omat eväät. Sira jyysti omiaan sattuneesta syystä ulkosalla (sen turkki on vain hieman pöyheämpi kuin meikäläisen), ja minä plyyshimatolla leivinuunin edessä. Kummalla oli muhevampaa?

Tekopartaan pukeutunut punanuttu toi meikäläisellekin paketteja. Ihan monikossa, juu. Sain hillittömät määrät erilaisia herkkuja: siansaparoita, kanankauloja, possunkorvia, saksalaisvalmisteisia lihatikkuja (vedin ne muuten ihmisten huomaamatta heti!) ja öh, kehtaanko tunnustaa: kelsiturkin. No enhän minä tietysti niin brutaali ole että toisia elukoita päälleni laittaisin, mutta että nuo nykyiset jäljitelmät osaavatkin olla aidonnäköisiä! Olo oli kyllä vitosen verran vasuri, kun turkki päälleni puettiin, mutta osoittautui lopulta Pudasjärven pakkasissa toimivaksi pahaksi. Tosin myönnettävä se on, ei meillä pohjoisessa näe lajitovereita moisissa vetimissä niin usein kuin pääkaupunkiseudulla. Eirassa pyöriessään törmää jos monenmoisiin trikoisiin, kyllä mulla niitä vähän sääliksi käy. Kuulin nimittäin ihmisiltä, etteivät edeltäjäni ole vuosikymmenien saatossa yhtenäkään talvena tarvinneet turkkeja juostessaan Jongun jäällä moottorikelkkojen perässä. Sisään mennään heti kun siltä tuntuu.

Taidanpa raahata turkin takkaan heti seuraavalla mökkireissulla...

Viikonloppu japanilaisittain

2007-12-16T21:13:00.000+02:00

Kyllä kannattaa olla mäyräkoira. Sitä pääsee uusiin erikoisiin paikkoihin, ja tutustuu mielenkiintoisiin tyyppeihin. Kävin juuri kiekan kylillä, ja tapasin itseäni ainakin viiskymmentä kertaa isomman leonbergin. Ikää sillä oli ainakin sata vuotta, tai jos ei nyt ihan niin ainakin kymmenen! Eilen järkkäsin itselleni Japanin demon hassuttelemalla ulkosalla ikäiseni portugalinpodengon kanssa, meillä oli aika metkaa painiessa keskellä katua. Kipaisin sitten jatkamaan kisuamista läheiseen koirapuistoon, jonne mut on viety ekan kerran vasta pari viikkoa sitten. Puistossa törmäsin pariin corgiin (vanhempi niistä ei oikein perustanut meikäläisen jutuille, mutta se vähän rennompi tyyppi oli tosi hyvää seuraa!), sheltin 4kk pentuun, sellaiseen 9vkoa vanhaan karvapalleroon ja yhteen mainioon kultsuun, joka lakosi maahan näinkin vaikuttavan nakkuran edessä. Onhan se vetovoima tiedetty! Jengiä pyöri ympärilläni siis kuin Tokiossa ikään. Eipä tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan...

Kalaan pääsinkin nopeammin kuin kuvittelin. Viikonlopun gastronomiset annit olivat nimittäin Ahdin valtakunnasta. Kun viime viikonloppuna vetelin poroa ja hunajapossua, oli ruokalistalla tänään nigirisushia. Voi vitsi että makrilli osaa olla hyvää! Onkohan tää meitsin kimmoisa kroppa kuulunut edellisessä elämässä jollekin salskealle saukolle? Ainakin turkkini on samanlainen joidenkin ihmisten mielestä, kiiltävä ja lyhytkarvainen - eikä se saukkokaan mikään paksu ja lyhyt elikko kuulemma ole. Sen verran hyvin, meinaan, maistuu tämän tytön suussa kala. Riisiä en niin hirveesti kehtaa vedellä, siitä saa vaan turhia hiilareita, jotka voi vetää kehoonsa paremmassakin muodossa.

Uudet leegot!

2007-12-10T00:08:00.000+02:00

Hau!

Olen jo odotellut jonkin aikaa minut isoksi koiraksi muuttavan siirtymäriitin alkamista. Ensimmäiset merkit muutoksestani ovat jo tapahtuneet, puolitoista viikkoa sitten suuhuni alkoi ilmaantua uusia, vahvempia ja isompia hampaita! Ja ne vain lisääntyvät!

Ihmiseni ovat hössöttäneet ja ihastelleet uusia hampaitani. Katsokaa ja ihastelkaa!

Naapuritalon puudelit kertoivat, että pian alkaa kasvu. Onkin ollut outoa että en ole tämän isompi. Ehkäpä ihmiseni eivät anna minulle tarpeeksi evästä... kenties pieni feissarikampanja keittiön pöydänjalkojen lähistöllä ruoka-aikoina auttaisi lisäkaloreiden hankkimisessa!

Varastossa 2.12.

2007-12-03T14:47:00.000+02:00

Olipa sisko kasvanut!

Ja olipa sinne varastoon ahdettu armoton määrä muitakin haukkujia, meikäläisen lisäksi. Tuohon aamuun oli kiva herätä, kun maakin oli taas täynnä sitä valkoista töhnää. Se oli vaan yllättävän märkää, en muista että pohjoisessa olis ollut semmoista ollenkaan. Siellä Kaapelilla me sitten kaikki märkinä puhistiin, että olikin hyvät aromit. Pyörin hulluna tyyppien jaloissa, ja lopulta löysin etsimäni. Penni-sisko oli lähtenyt aikaisin aamulla ajelemaan sieltä kaukaa kohti pääkaupungin houkutuksia, ja ottanut mukaansa toisen kaverini Oonan, joka asusteli maalla elämäni ekoina viikkoina. Syntisen musta Oona syntyi pari päivää meitsin jälkeen, joten mulla oli täysi oikeus pomottaa sitä. Tietysti!

Otettiin siinä vähän matsia odotellessa. Ihmettelin sitä hirveetä haukkua, joka varastossa kaikui. Eihän siellä ollut edes mitään ajettavaa?! Ite en kyllä viiti sellaiseen toimintaan osallistua, säästän äänijänteeni sitten kunnon saaliille: jänöille, poroille, puluille ja muille rätsille pohjoisessa. Ne kuitenkin ovat mua odottamassa kun sinne taas menen. No. Bileet jatkui ja yhtäkkiä mun piti lähteä kiertämään sellaista pientä lenkkiä siinä ihmisten töllötellessä. Onneksi sisko ja pari muutakin tyyppiä juoksentelivat mun perässä ja edessä, joten peräkanaa mentiin kuin safarilla ikään. Sitten mun ihminen nosti mut jonkinlaisen hökötyksen päälle, ja se outo täti alkoi mua kopeloimaan. Luulin saavani namuja, mutta eipä se sitten antanutkaan mitään. Törkeetä!

Ihmisellä oli sentäänsä nakkeja mukana. Vautsi miten kivaa! Olihan mun sitten pakko vähän esiintyä sille, kun ei se niitä muuten näyttänyt antavan. Istuin kauniimmin, kuin koskaan ikinä! Jostain syystä immeinen nosti arsuni aina pystyyn, eikä kiitellyt, mutta minä se vaan päätin jatkaa kohteliaalla linjalla. Nakki oli edelleen saamatta! Ihan tuijotteluksi se sitten menikin, mutta lopulta tärppäs. Sitten juostiin taas. Tai no, minä olisin kyllä juossut, jos olisivat antaneet luvan. Ronklas se täti niitä muitakin tyyppejä, ja sanoi sitten että minä saan siskon ja sen mun kaverin kanssa mennä leikkimään vähän kauemmas. Vähänkö oli mahtavaa! Ne muut tyypit (jotka muuten oli meikäläisen takajalan kokoisia, ihmettelin vähän!) joutuivat jäämään vielä juoksentelemaan siihen pieneen laatikkoon. No sitten kohta lähdettiinkin jo kotiin. Tyypeillä oli jotain huitsin siistejä rusetteja, ne voi tuhota ne varmaan sekunnissa. Meikäläinen ei saanut muuta kun pusuja Penniltä, mutta sitä vartenhan mut sinne vietiinkin. Vai?

Niin. Kirjoittihan se kukkahattutäti mulle viestinkin. Tädin nimi on Päivi Eerola, ja viesti kuuluu näin:

LUOKKA: 5-7kk

"Reippaasti esiintyvä narttupentu. Leveyteensä nähden hieman lyhyt pää. Lyhyt olkavarsi. Leveät etuliikkeet. Reisi voisi olla leveämpi. Sopiva raajaluusto. Hyvä karvanlaatu. Reipas esiintyminen."

Olen siis leveä, mutta reiteni ei ole vielä riittävän leveä? Raajaluustoni on sopiva, mutta olkavarteni on lyhyt? Olen reippaasti esiintyvä narttupentu, joka esiintyy reippaasti?

Höh, ota siitäkin siten selvää. Ymmärsiköhän sisko oman viestinsä?

Siskoa tapaamaan!

2007-11-28T00:15:00.001+02:00

Ihmiseni hyörivät ja hössöttävät joka päivä enemmän ja puhuvat vievänsä minut läheiseen varastoon - jonne tulee kuulemma ainakin yksi sisareni! Paikalla on myös noin kolmesataa muuta koiraa joten voisi sanoa, että viikonloppuna on tiedossa napakat varastobileet!

Paikalla on muutama tärkeämpi ihminen jotka seuraavat meitsiä (kuten meitä kaikkia). Lisäksi he jakelevat jonkinlaisia "palkintoja", toivottavasti tämä tarkoittaa vaikkapa makupaloja! Päiväohjelmaan kuuluu ilmeisesti nukkumista, syömistä ja juomista, pyllyjen haistelua, yleistä koiraverkoston kasvattamista, piirissä hölkkäämistä ja pöydällä seisomista (jolloin meitsiä ilmeisesti yritettään kähmiä, mikä on tietenkin aina mukavaa).

Miksikö meitsi sinne sitten menee? Ensinnäkin ohjelma vaikuttaa hyvältä. Kukapa sanoisi ei pyllyjen haistelulle tai nukkumiselle! Lisäksi kasvattajani (se ihminen varhaisilta viikoiltani) pyysi ihmisiäni viemään minut pentuna ainakin pariin tilaisuuteen. Saa nähdä tuleeko tästä minkäänlainen tapa. Jos meitsi tykkää näistä bileistä niin eikun pari jäniksenpapanaa poskeen ja kehään vaikka joka kuukausi!

(Kuvassa ylimpänä minä ja sisko, jota pääsen tapaamaan, ruskealaikukkaan takin koristamana kuvan keskellä.)

Jänisjahti

2007-11-27T23:49:00.000+02:00

Hurraa!

Pari viikkoa sitten ihmisten kanssa koettu riemuisa valkoinen höttö laskeutui (no, ainakin vähäisissä määrin) tähdistä maan kamaralle. No, illan jo laskeudutua meitsi lähti toisen ihmisen kanssa "vääntämään torttuja" (jotka harmikseni ihmiseni aina kerää talteen eikä anna jättää niitä ystävieni tutkittavaksi).

Ensihädästä toivuttuani ja paikallisen puiston nurkkia kolutessani havahduin outoon hahmoon!

Ylempänä puistossa, rinteellä, loikki ja ravasi ihmeellinen valkoinen eläin. Ei ollut lyhyet jalat eikä siro pitkä kuono. Korvatkin olivat hoikemmat - ja pystyssä. Päättelin äkkiä että kyseessä saattaisi olla puudeli, ne kun ovat monasti pörröisen valkoisia. Tämä ei kuitenkaan haukkunut, pälyili vain pysähdellessään aivan kuten olisi koko ajan takaa-ajettu. Ihme elukka.

Ihmiseni totesi edessämme olevan "jäniksen" (siis ilmeisesti se ihana antelias olento, joka jättää niitä maistuvia pillereitä kaikkialle maastoon kaikkien iloksi). Siitähän riemu sitten alkoikin, lähdimme rinta rinnan laukkaamaan kohti tuota taivaalta pudonneen tavaran väristä otusta.

Ihmiseni kuitenkin juoksi vain kahdella jalalla (ja vain vähän pidemmällä askeleella :) ja aloitti hetken huvin jälkeen toppuuttelemaan. Emme muka saisi nopeaa elukkaa kiinni. Pyh, sanon minä! Olisi vain päästänyt minut irti!

Odotahan vain, "jänis". Me näemme vielä ja silloin käpälämäkeen loikkiminen ei auta, jos vain pääsen eroon ihmisestäni. Haluan vain pysäyttää ja kiittää niistä ihanista makupaloista!

Talvi on tullut – tulisipa kesäkin!

2007-11-20T20:22:00.000+02:00

Nyt se on todistettu!

Teleportattuani itseni vaihteeksi 700km pohjoiseen, sain havaita ympäristön muuttuneen. Puhuvat ilmastonmuutoksesta, mutta minä sanon että pakanallinen talvi se vaan on! En meinannut uskoa silmiäni todeksi, kun näin kaiken verhoutuneen valkoiseen. Kirsu sen sitten todisti, kylmää se oli. Mutta niiii-in kaunista. Spurttasin kuin viimeistä vietäisiin. Se tavara lenteli ihanasti päälleni ja luisti allani. Maistelin ja haistelin, kieriskelin ja kaivelin.

Kun neljä kuukautta sitten päätin, etteivät kunnon sesset pissi sisälle, meinasin pyörtää päätökseni siihen valkoiseen astuessani. Pahoin pelkäsin, että kaikki ihanat hajut olisivat kadonneet, mutta niin ei käynytkään. Päin vastoin. Pakkohan se oli taipua ja pitää kiinni päätöksestäni. Valkoinen muuttui keltaiseksi.

Sanoivat että pakkasta oli viisi astetta. Eipä tuo mitään. Nutut on nynnyille, kunnon mäyräkoira pärjää ilmankin (esikuvani Armi, Hilla, Tiina ja Mikko juoksivat toistakymmentä vuotta moottorikelkan perässä järven jäällä, eikä kukaan kaivannut manttelia). Tästä mielipiteestä jouduinkin sitten tinkimään, kun viime viikonloppu Pudasjärvellä todisti muuta. Lauantaina en tarennut lähteä mukaan naapurin lintubaarin täyttöön, kun pakkasmittari osoitti reilua kahtakymmentä. Siis minä, joka ulkoilen säällä kuin säällä! Valitsin sohvan ja villahuovan, ja silti hytisin kuin horkassa. Ihmiset menivät, mutta tulivat pian takaisin. Meikäläinen taitaa ensi viikolla poiketa haukkujen hennesiin, Mustiin ja Mirriin. Tai sitten otatan mitat ja teetätän ulsterin ompelijalla. Varapalttoo on saatava.

Sunnuntaina kylmä oli hellittänyt meikäläiselle kohtuullisiin lukemiin. Pääsin kuin pääsinkin nauttimaan mökkiviikonlopusta paratiisissa. Vitosen kohdalla mittari on parhaimmillaan. Tavarasta saa sopivasti kimpoavia paukkuja ja on raikasta hengittää, mutta kukaan ei uhkaile burberryillä. Hittoon moiset hienostelijat! Nukkumamökin alta löysin sopivasti kaivettavaa. Luulinkin, etten pääse suosikkiharrastukseni pariin ennen kesää, mutta siinä se päivä kului kaivellessa (toisille kuoppia). Välissä tankkasin hangen päälle tipahtaneilla luonnon antimilla, ja taas jatkoin. Kunpa pääsis taas mökille!

Suuri papanavertailu

2007-10-25T20:52:00.000+03:00

Ahem! Olen jo useamman viikon sammalmättäitä sekä useita ruokakuppeja kolunneena pohtinut, että meitsin olisi lienee parasta kertoa kaikille kolmelle lukijalleni (hei vaan omat ihmiset ja "tuntematon ihailija") tähän asti karttuneet kokemukseni erilaisista papanoista ja siitä, kuinka ne vaikuttavat olotilaani (puhumattakaan niiden olomuodon muutoksesta seikkaillessaan putkimaisen vartaloni lävitse :)

Mitäpä tässä asiaa enempi ihmettelemään, aloitetaan mutustelu!

Vertailussa ovat mukana: Mini Junior (Royal Canin), Choice Puppy Lamb & Rice (Nutro), Science Plan Puppy Chicken (Hill's), Papana (Wild Rabbit) - ja tietenkin edellisestä suunnattomasti eroava, mutta hämäävästi samanniminen Papana (Northern Reindeer).

Emänmaidon särpimisen jälkeen siirryin suoraan vedellä pehmennettyihin Hill's -papanoihin. Ihmiseni tinkasivat säkillisen samaa sorttia mukaan kasvattajaltani, siirtyessäni itsenäistymisen polulle pois maalaisidyllistä, ja kohti savuisia ja sumuisia kaupungin katuja... No, söin ensimmäiset viikot tätä hyvän tuoksuista ja näköistä ravintoa (ja koko ajan aivan liian pieniä annoksia, ainakin omasta mielestäni), mutta kaksi asiaa vaivasivat menoa: suurissa erissä generoituva ruskea töhnä, jota tuli sekä korvista että perästä. Höh. Väkeni tuunasi evästä viilillä ja jauhelihalla, mutta lopulta päätin vaihtaa mössön Nutron sormuspapanoihin. Päätöstä vauhditti myös parin eläinlääkärin suositus kokeilla "jotain ihan muuta". Hau! Kannatetaan!

Villapaitoja ja -sukkia tuottavat mystiset lampaat (keitä lienevät, en ole vielä tavannut - laumani vanhimpien sukat ovat ainakin herkullista purtavaa runsaassa saapasmarinadissa haudutettuina), ovat myös olleet osallisina Nutro-pöperön tekemisessä. Ovat antaneet itsestään selvästikin paljon, sillä Hill'sin evääseen verrattuna suurempi osa pysyy sisällä. Sen lisäksi, että ulkoillessa perästä tulee vain puolet Hill's -papanoihin verrattuna, ulos tuleva osa on kiinteämpää - eivätkä omistajat enää rämplää nesteillä ja pyyhkeillä korviani useita rasittavia kertoja päivässä. Huomattava parannus aikaisempaan!

Kyseinen Nutron papana muodostaa valtaosan ravinnon- ja energiansaannistani tälläkin hetkellä (no, ainakin kotiväen mukaan...). Lisäksi tyytyväiset omistajani ovat alkaneet tutustuttaa minua alati enemmän uusiin makuihin. Viimeisin makuseikkailu oli Nutro a la Rössy (tosin veripalttu oli lätyn muodossa). Oma suosikkini ruokakuppiin on kuitenkin papanat ja rusinaton maksalaatikko piimätilkan kera, keitetyt porkkanat ja höyrytetty parsakaali, jauheliha ja valmiiksi jauhetut pötsit ja utareet pakastealtaasta (herkut erikseen, kanankaula ja possunkorva ovat aina pop). Slurp ja maiskis!

Vielä kuitenkin takaisin vertailuun - ympäristötietoisena, kulutuskriittisenä koirana otin mukaan myös pari luonnonmukaisella tavalla tuotettua papanalajiketta - makuina Poro ja Jänis.

Olen päässyt maistelemaan molempia hyvinkin autenttisilla tarjoilupaikoilla. Jänis tuntuu hieman enemmän kuitua sisältävältä, on kauniin ruskea (kuten minä, tosin usein vaaleampi, hih) ja pyöreämpi muodoltaan. Poro puolestaan muistuttaa muodoltaan kaukaisilta mailta tuotuja "kahvipapuja" (väkeni tunkee niitä myllyyn ja keittelee tuotoksesta sitten herkkujuomia) muistuttava luomueväs, joka verrattuna jänis-lajikkeeseen on väriltään selvästi tummempi ja kooltaan pienempi. Poro-lajiketta löytyy kuitenkin selkeästi isommissa annoksissa.

Molempia gourmet-papanoita yhdistää hengitystä mainiosti raikastava tuoksu. Näiden kahden asettaminen paremmuusjärjestykseen on hyvin vaikeaa... ainakin meitsin mielestä.

Lopuksi tietenkin Kuninkaallisen Kaniinin papanat. Nyt on kuitenkin todettava, että Nutron oivallisista ominaisuuksista johtuen sekä RC:n Mini Junior että Dachshund Junior ovat vielä maistamatta. Edellistä löytyy muutama näytepussi kaapista ja eväspussin pohjalta. Ihmisistäni isompi (se joka kuorsaa häiritsevästi) jupisi eräänkin marketin pihalla että "myyntiponnistelut tuntuvat olevan massiivisia" verrattuna kahteen tässä mainittuun kaupalliseen merkkiin. Epäilen tällä hetkellä, että ravinto on täysin erilaista luonnon omaan jänislajikkeeseen verrattuna. No, täytynee testata jossain vaiheessa, ja palata asiaan...

Sohvalla, viimeinkin!

2007-10-21T21:24:00.001+03:00

Väittävät, että aina sitä oppii jotain uutta. Mäyräkoirakin. Ennen tätä päivää en olisi kuunaan moista höpötystä uskonut, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi: kai se sitten on niin!

Olen nimittäin jo hyvän tovin hinkunut sohvalle. Pakkohan siinä on jotain taikaa olla, kun ihmiset paikasta niin kovasti kisaavat. Ihan meinaa meikäläisellä joskus korvat punottaa. Sitten kun olen mennyt itseäni tyyräämään sohvakaveriksi –mäyräkoiran kanssa kaikki näyttää paremmalta– on mulle näytetty vitosta. Ei sitten! Ainokaiset mahdollisuudet päästä tuon herkun makuun ovat olleet silloin, kun ne lauman vanhimmat ovat olleet kylässä. Ne kun eivät voi vastustaa meikän suloutta, kauniita silmiä ja sulavaa kaulalinjaa. Toisin sanoen, niiltä saan tahtoni läpi asiassa kuin asiassa. (Voisivat mun puolesta vaikka muuttaa meille, antaisin niille vaikka tuon mun uuden sängyn. Ottaisin itse sohvan.)

Okei, tunnustettava on, että eipä mun nysäjaloilla ole vielä paljon loikuttukaan (kasvaisivat niin pääsis tästä kunnolla liikkeelle!). Olin elokuussa seuraamassa esteratsastusta Kuopiossa ja voihan jestas miten ne kaakit hyppivätkään! Niille oli varmasti syötetty jotain... Pakkohan se on niillä metreillä... Öö, mihin jäinkään?

Niin, nyt ovat sitten ketarat venyneet määrämittoihin ja onnistuin hilaamaan itseni SOHVALLE! Ja millä suloloikalla! Harmi että paparazzi ei ehtinyt ikuistamaan ikimuistoisia ensi hetkiä. Vietinpä jopa yhden yönkin siinä sohvalla kuorsaten. Ihmiset hätistelivät sitten aamuyöstä pois pissalla käydessään. Oli pakko palata omalle patjalle. Kai ne katuivat tiukkapipoisuuttaan, sillä olen tänään saanut vetää kahdet tirsat sohvalla. Molempien kanssa. Päivätirsat nukuin kahdeksikkona ja iltatupluurit sain nauttia kainalossa. Katso ja kadehdi. Maasta se pienikin ponnistaa. Mikä klisee, mutta nyt tiedän mistä sanonnan etymologia juontuu!

Pavelin hirveä Pudasjärvellä

2007-10-17T20:09:00.001+03:00

Olen luvannut ylläpitää blogissani voimakkaan gastronomisen sävyn, joten täältä sitä taas tulee. Toisaalta, mikäpä sitä alati kasvavalle ahmatille olisikaan tärkeämpää kuin ruoka?

Läksin viettämään viikonloppua Pudasjärvelle, sillä siellä jos missä riittää aina hupia! Aurinko paistoi, porot juoksentelivat ja jänikset olivat jättäneet pihapiiriin sopivasti naposteltavaa. En kuitenkaan osannut odottaa neljän kuukauden kokemuksellani, mitä tuleman piti...

Tiesin kyllä, että kasvattajaperheeltäni luovutuskiireessä mukaani saamasta kytkykassista löytyy aina jotain mukavaa suuhunpantavaa (kuivatetut kanankaulat johtavat tällä hetkellä tilastoa, hyvänä kakkosena tulevat maksakakkarat), mutta tällä kertaa eväät olivatkin ihan eri kaliiberia. Naapurin Pavel, meille Pauli, oli onnistunut siinä mistä meikäläinen voi vain haaveilla: kukistamaan jättiläishirven, jonka polvi oli itseäni suurempi!

Tuo hirvi oli sitten testamentannut ketaransa tähän osoitteeseen, ja vaikkei olisikaan, tänne ne silti päätyivät. MINUN kitaani. Sitä vaan mietin, että mitenköhän nirso se on tuo Paulin karvaturri kun suosti jakamaan näitä herkkupaloja naapurillekin? (Jos meikäläisen laittaisivat hirvimettälle, odottaisin aika sievoista korvausta moisista palveluksista. )En tietenkään halua joutua kiitollisuudenvelkaan kaverille, joten pitänee seuraavalla mökkireissulla jemmata niitä jäniksenpastilleja ja viedä vastineeksi yllätyksiä naapuriinkin, heh!

Satuin kuulemaan, että hirvenkaatolupia on myönnetty Oulun riistanhoitopiiriin tavallista vähemmän, vain 10 800. Lapissakaan ei moni hurtta pääse tänä syksynä juoksentelemaan mettiin pitkäjalkaisten perään, kun sielläkin lupia on myönnetty alle kymmenentuhatta. Saisivat mielestäni kyllä juoksennella mieluummin meikäläisen pannuun, kuin auton alle. Voisin oikeastaan aina syödä hirveä, se ei olisi lainkaan hirveää!

Näkyäkseni Pudasjärven pimeissä metsissä, keksivät ihmiset ripustaa kaulaani kummallisen hilavitkuttimen. Eivät varmaan aatelleet, että jos mulla nyt on yhtään taipumusta bipolaarisiin ulottuvuuksiin, ne varmasti seuraavat vilkkuvalojen tahtia. Sain kuitenkin Risman heijastinliivin lisäksi itelleni luunmuotoisen diskovalon. Ihan kiva, mutta tuppaa ikävästi jäämään jalkojeni alle. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että näin käy ainoastaan persjalakasille. Onneksi lähipiirissäni ei ole niin ilkeitä panettelijoita. Niinpä olen välkkynyt koko viikonlopun, onneksi ei ollut kukaan tuttu Ullanlinnasta näkemässä. En viittis enää ikinä mennä Kaivariin.

Valolla tai ei, menisin silti heti takaisin Pudikselle. Missään ei ole sellaisia hajuja ja makeita ketunkoloja. Ja siellä saa juoksennella päättömästi ja vapaana! Ei tarvi pelätä suhareita kaahaamassa skoottereilla niskaan, tai skedepellejen ollieita, jotka päättyvät takuulla tassuillesi. Ainoa pelko joka siellä kalvasi, oli se omituinen valkea hile, jota oli nurtsilla aamuisin. Sanoivat sitä lumeksi. Järvi ei ollut vielä jäässä, vaikka vähän uhittelikin. En kuitenkaan kehdannut enää roikistella +4C:ssa vedessä, joten jää ne vesileikit ens kesään. Joku raja se pitää mäyräkoirallakin olla (paitsi syömisessä).

Hevosenhajua ja kakkakokkareita

2007-10-10T20:53:00.000+03:00

Käväisinpä hakemassa vauhtia tänään hevostalleilta. Olenhan minä siellä ennenkin toki käynyt, mutta silloin keskityin havainnoimaan tilannetta vähän kauempaa. Nyt päästiinkin itse asiaan! Matka tallille kesti 1,5h, sairastahan se on! Miksi ihmeessä kukaan ajaa kaakkien perässä niin pitkiä matkoja. Noh, meikäläiselle se sopi; mikäs sen somempaa kuin koisata omassa turvallisessa yksiössä, ja vetää perillä kupillinen Nutroa? Ei mikään.

Ihan pikkuisen meinasi jänskättää kun tajusin, että siinä on polle mun kuonon edessä. Ja sen turpa oli ainakin vähintään meikäläisen kokoinen! Mutta kylläpä sillä olikin hyvä parfyymi, olisin voinut haistella sitä tuoksujen sinfoniaa vaikka koko illan. Sitten tajusinkin, että hajunlähde oikeastaan maistuukin aika maukkaalta. Ihmisen silmä vältti sen verran, että pääsinkin purasemaan oikein kunnolla. Monenlasia nappuloita sitä on maisteltu, mutta tämä on todellinen löytö! En aiemmin tiennytkään, ettei kyseessä ole ihan mikä tahansa tasalaatukama. Vaaleamman vihreä menetteli, mutta tummanruskeassa vasta olivatkin aromit kohdallaan!

Sinne talliin en kyllä ensin meinannut mennä millään. Kukas sitä nyt niin kaameissa parakeissa viitsis aikaansa viettää, en minä ainakaan. Okei, tunnustan olevani vähän ennakkoluuloinen. Kun sitten aikani keräsin rohkeutta ja astuin kynnyksen yli, en olisi pois lähtenytkään. Voi sitä ruskean kullan määrää. Joku sussu siellä lapioikin tavaraa kärryyn, ja meikäläinen aatteli, että olisin mukaani saanut. Jostain syystä se kippas kasansa kuitenkin heti nurkan taakse, ei varmaan tiennyt että meikäläisen biili olis ollut ihan sen murjun toisella puolella. Täytyykin pyrkiä mukaan uudestaan, niin pääsee taas vähän makustelemaan...

Yks aika kivannäköinen kopukka siellä oli. Se oli vissiin kävellyt jonkun maalipurkin alta, kun sen hienoon ruskeaan turkkiin (ihan samanlainen kuin meikäläisenkin rotsi!) oli tullut valkoisia läiskiä. Kyllä sitä varmasti harmittaa vietävästi, vaikka yritti olla ihan ölövinä. Meillä synkkas hyvin yhteen. Se tais olla silti vähän meikäläistä innostuneempi solmimaan uusia ystävyyssuhteita. En nyt viittis kuitenkaan vielä ekalla kerralla sen kokoiselle kossille näyttää vihreää.

Paljonkohan muuten niistä ruskeista kakkaroista on apua näin massakaudella? Kuuskiloa on nimittäin ylittynyt jo ajat sitten.

Tatti kuin tatti!

2007-10-01T12:01:00.001+03:00

Kolme ja puoli kuukautta piti miettiä mitenköhän sitä sais äänensä kuuluviin ja anturat näppäimistölle. Onhan se toki ymmärrettävää, sillä kohtuuttoman suuret ovatkin tassuni olleet suhteessa muuhun kroppaan (joku jopa pihalla luuli mua dobermannin pennuksi, hyi olkoon!). Nyt alan mielestäni olemaan jo aika jämäkässä kunnossa, ja kykenen jopa paikoin hallitsemaan liikkeitäni (käskystä ruokakupin edessä, heh!).

Aika on kulunutkin vauhdilla saatuani uuden kodin elokuussa. Kyllä mua vähän ensiksi kummastutti, että autossako tässä ihan asustellaan, kun jatkuvasti reissataan ympäri Suomen (ei muuten paha kosla ollenkaan..). Kauaa se ei kuitenkaan meikäläistä pistellyt, sillä huomasin saavani aina maukkaita yllätyksiä perille päästyäni ja oikeastaan mulla on aika kiva yksiö, jossa saan rauhassa matkustaa (kun sais vielä semmoisen ruoka-automaatin integroituna). Meinasivat kyllä hirttää mut viime viikonloppuna niihin auton penkkeihin, –ihan tosi– tai ainakin siltä se tuntui, kun jättivät yksiön kotiin ja kiinnittivät ihmeellisillä remmeillä penkkiin. Päästin pari vinkaisua ja tirautin kunnon itkut, ajattelin nähkääs varmistaa että saan jälleen relata boksissa, kuten tähänkin asti.

Sanoivat mulle syyskuussa, että pitäis alkaa mettässäkin juoksentelemaan ihan tosissaan. Kaippa ne halusivat, että olisin nuuskinut jotain pihapiirin merkkejä, ja vaikka päässyt poron jäljelle, mutta tykkäsin ite enemmän noista tateista. Varsinkin voitateissa on semmoinen ihana lima, jota on mukava imeskellä. Se tuntuu niin pehmeältä kielellä. Pudasjärvellä onkin ollut aikamoinen sienisyksy, joten tatteja on riittänyt. Siinä samassa olen maistellut vähän muitakin papanoita, täytyy sanoa että jäniksellä on aika maukkaat, eikä porokaan jää tässä skabassa viimeisekis. No, pistelinhän minä kehittyvänä gastronomina tietysti puolukkaa jälkkäriksi, täytyyhän sitä oppia käyttämään hyväksi luonnon antimia. Tuotan sitten omat antimeni luonnon kiertokulkuun, kerätkööt muut pois tai olkoot keräämättä.