Joulu turkiksissa

Kuulin tälläisen hauskan veisun:

"Kolme yötä jouluun on,
laskin aivan itse eilen....

...Urpo laskit väärin, joulu meni jo!"

Nyt ymmärrän mitä sillä tarkoitettiin. Voisiko eläinsuojelulakiin lisätä kohdan, jossa todettaisiin että meillä elukoilla on oltava joulu 352 päivää vuodessa? Anja Eerikäinen, tee jotain! Ai höh, et tee enää mitään? No, joku sitten!

Vietin joulua Siran & kumppaneiden kanssa. Ipanoita pyöri nurkissa kiitettävästi, ja pääsin puhdistamaan niiden törkysiä nassuja. Se kävikin työstä! En tiennytkään, että ihmiset tuskaantuvat tuon taianomaisen päivän takia. Kyllähän sitä kannattaa vähän vaivaa nähdäkin, että voi tarjoilla mulle niitä oivia laatikoita. Porkkana on edelleen suosikkini. Pikkuisen piti maistella kinkkuakin, vaikka meillä Siran kanssa olikin ihan omat eväät. Sira jyysti omiaan sattuneesta syystä ulkosalla (sen turkki on vain hieman pöyheämpi kuin meikäläisen), ja minä plyyshimatolla leivinuunin edessä. Kummalla oli muhevampaa?

Tekopartaan pukeutunut punanuttu toi meikäläisellekin paketteja. Ihan monikossa, juu. Sain hillittömät määrät erilaisia herkkuja: siansaparoita, kanankauloja, possunkorvia, saksalaisvalmisteisia lihatikkuja (vedin ne muuten ihmisten huomaamatta heti!) ja öh, kehtaanko tunnustaa: kelsiturkin. No enhän minä tietysti niin brutaali ole että toisia elukoita päälleni laittaisin, mutta että nuo nykyiset jäljitelmät osaavatkin olla aidonnäköisiä! Olo oli kyllä vitosen verran vasuri, kun turkki päälleni puettiin, mutta osoittautui lopulta Pudasjärven pakkasissa toimivaksi pahaksi. Tosin myönnettävä se on, ei meillä pohjoisessa näe lajitovereita moisissa vetimissä niin usein kuin pääkaupunkiseudulla. Eirassa pyöriessään törmää jos monenmoisiin trikoisiin, kyllä mulla niitä vähän sääliksi käy. Kuulin nimittäin ihmisiltä, etteivät edeltäjäni ole vuosikymmenien saatossa yhtenäkään talvena tarvinneet turkkeja juostessaan Jongun jäällä moottorikelkkojen perässä. Sisään mennään heti kun siltä tuntuu.

Taidanpa raahata turkin takkaan heti seuraavalla mökkireissulla...

Viikonloppu japanilaisittain

Kyllä kannattaa olla mäyräkoira. Sitä pääsee uusiin erikoisiin paikkoihin, ja tutustuu mielenkiintoisiin tyyppeihin. Kävin juuri kiekan kylillä, ja tapasin itseäni ainakin viiskymmentä kertaa isomman leonbergin. Ikää sillä oli ainakin sata vuotta, tai jos ei nyt ihan niin ainakin kymmenen! Eilen järkkäsin itselleni Japanin demon hassuttelemalla ulkosalla ikäiseni portugalinpodengon kanssa, meillä oli aika metkaa painiessa keskellä katua. Kipaisin sitten jatkamaan kisuamista läheiseen koirapuistoon, jonne mut on viety ekan kerran vasta pari viikkoa sitten. Puistossa törmäsin pariin corgiin (vanhempi niistä ei oikein perustanut meikäläisen jutuille, mutta se vähän rennompi tyyppi oli tosi hyvää seuraa!), sheltin 4kk pentuun, sellaiseen 9vkoa vanhaan karvapalleroon ja yhteen mainioon kultsuun, joka lakosi maahan näinkin vaikuttavan nakkuran edessä. Onhan se vetovoima tiedetty! Jengiä pyöri ympärilläni siis kuin Tokiossa ikään. Eipä tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan...

Kalaan pääsinkin nopeammin kuin kuvittelin. Viikonlopun gastronomiset annit olivat nimittäin Ahdin valtakunnasta. Kun viime viikonloppuna vetelin poroa ja hunajapossua, oli ruokalistalla tänään nigirisushia. Voi vitsi että makrilli osaa olla hyvää! Onkohan tää meitsin kimmoisa kroppa kuulunut edellisessä elämässä jollekin salskealle saukolle? Ainakin turkkini on samanlainen joidenkin ihmisten mielestä, kiiltävä ja lyhytkarvainen - eikä se saukkokaan mikään paksu ja lyhyt elikko kuulemma ole. Sen verran hyvin, meinaan, maistuu tämän tytön suussa kala. Riisiä en niin hirveesti kehtaa vedellä, siitä saa vaan turhia hiilareita, jotka voi vetää kehoonsa paremmassakin muodossa.

Uudet leegot!

Hau!

Olen jo odotellut jonkin aikaa minut isoksi koiraksi muuttavan siirtymäriitin alkamista. Ensimmäiset merkit muutoksestani ovat jo tapahtuneet, puolitoista viikkoa sitten suuhuni alkoi ilmaantua uusia, vahvempia ja isompia hampaita! Ja ne vain lisääntyvät!

Ihmiseni ovat hössöttäneet ja ihastelleet uusia hampaitani. Katsokaa ja ihastelkaa!

Naapuritalon puudelit kertoivat, että pian alkaa kasvu. Onkin ollut outoa että en ole tämän isompi. Ehkäpä ihmiseni eivät anna minulle tarpeeksi evästä... kenties pieni feissarikampanja keittiön pöydänjalkojen lähistöllä ruoka-aikoina auttaisi lisäkaloreiden hankkimisessa!

Varastossa 2.12.

Olipa sisko kasvanut!

Ja olipa sinne varastoon ahdettu armoton määrä muitakin haukkujia, meikäläisen lisäksi. Tuohon aamuun oli kiva herätä, kun maakin oli taas täynnä sitä valkoista töhnää. Se oli vaan yllättävän märkää, en muista että pohjoisessa olis ollut semmoista ollenkaan. Siellä Kaapelilla me sitten kaikki märkinä puhistiin, että olikin hyvät aromit. Pyörin hulluna tyyppien jaloissa, ja lopulta löysin etsimäni. Penni-sisko oli lähtenyt aikaisin aamulla ajelemaan sieltä kaukaa kohti pääkaupungin houkutuksia, ja ottanut mukaansa toisen kaverini Oonan, joka asusteli maalla elämäni ekoina viikkoina. Syntisen musta Oona syntyi pari päivää meitsin jälkeen, joten mulla oli täysi oikeus pomottaa sitä. Tietysti!

Otettiin siinä vähän matsia odotellessa. Ihmettelin sitä hirveetä haukkua, joka varastossa kaikui. Eihän siellä ollut edes mitään ajettavaa?! Ite en kyllä viiti sellaiseen toimintaan osallistua, säästän äänijänteeni sitten kunnon saaliille: jänöille, poroille, puluille ja muille rätsille pohjoisessa. Ne kuitenkin ovat mua odottamassa kun sinne taas menen. No. Bileet jatkui ja yhtäkkiä mun piti lähteä kiertämään sellaista pientä lenkkiä siinä ihmisten töllötellessä. Onneksi sisko ja pari muutakin tyyppiä juoksentelivat mun perässä ja edessä, joten peräkanaa mentiin kuin safarilla ikään. Sitten mun ihminen nosti mut jonkinlaisen hökötyksen päälle, ja se outo täti alkoi mua kopeloimaan. Luulin saavani namuja, mutta eipä se sitten antanutkaan mitään. Törkeetä!

Ihmisellä oli sentäänsä nakkeja mukana. Vautsi miten kivaa! Olihan mun sitten pakko vähän esiintyä sille, kun ei se niitä muuten näyttänyt antavan. Istuin kauniimmin, kuin koskaan ikinä! Jostain syystä immeinen nosti arsuni aina pystyyn, eikä kiitellyt, mutta minä se vaan päätin jatkaa kohteliaalla linjalla. Nakki oli edelleen saamatta! Ihan tuijotteluksi se sitten menikin, mutta lopulta tärppäs. Sitten juostiin taas. Tai no, minä olisin kyllä juossut, jos olisivat antaneet luvan. Ronklas se täti niitä muitakin tyyppejä, ja sanoi sitten että minä saan siskon ja sen mun kaverin kanssa mennä leikkimään vähän kauemmas. Vähänkö oli mahtavaa! Ne muut tyypit (jotka muuten oli meikäläisen takajalan kokoisia, ihmettelin vähän!) joutuivat jäämään vielä juoksentelemaan siihen pieneen laatikkoon. No sitten kohta lähdettiinkin jo kotiin. Tyypeillä oli jotain huitsin siistejä rusetteja, ne voi tuhota ne varmaan sekunnissa. Meikäläinen ei saanut muuta kun pusuja Penniltä, mutta sitä vartenhan mut sinne vietiinkin. Vai?

Niin. Kirjoittihan se kukkahattutäti mulle viestinkin. Tädin nimi on Päivi Eerola, ja viesti kuuluu näin:

LUOKKA: 5-7kk

"Reippaasti esiintyvä narttupentu. Leveyteensä nähden hieman lyhyt pää. Lyhyt olkavarsi. Leveät etuliikkeet. Reisi voisi olla leveämpi. Sopiva raajaluusto. Hyvä karvanlaatu. Reipas esiintyminen."

Olen siis leveä, mutta reiteni ei ole vielä riittävän leveä? Raajaluustoni on sopiva, mutta olkavarteni on lyhyt? Olen reippaasti esiintyvä narttupentu, joka esiintyy reippaasti?

Höh, ota siitäkin siten selvää. Ymmärsiköhän sisko oman viestinsä?

Siskoa tapaamaan!

Ihmiseni hyörivät ja hössöttävät joka päivä enemmän ja puhuvat vievänsä minut läheiseen varastoon - jonne tulee kuulemma ainakin yksi sisareni! Paikalla on myös noin kolmesataa muuta koiraa joten voisi sanoa, että viikonloppuna on tiedossa napakat varastobileet!

Paikalla on muutama tärkeämpi ihminen jotka seuraavat meitsiä (kuten meitä kaikkia). Lisäksi he jakelevat jonkinlaisia "palkintoja", toivottavasti tämä tarkoittaa vaikkapa makupaloja! Päiväohjelmaan kuuluu ilmeisesti nukkumista, syömistä ja juomista, pyllyjen haistelua, yleistä koiraverkoston kasvattamista, piirissä hölkkäämistä ja pöydällä seisomista (jolloin meitsiä ilmeisesti yritettään kähmiä, mikä on tietenkin aina mukavaa).

Miksikö meitsi sinne sitten menee? Ensinnäkin ohjelma vaikuttaa hyvältä. Kukapa sanoisi ei pyllyjen haistelulle tai nukkumiselle! Lisäksi kasvattajani (se ihminen varhaisilta viikoiltani) pyysi ihmisiäni viemään minut pentuna ainakin pariin tilaisuuteen. Saa nähdä tuleeko tästä minkäänlainen tapa. Jos meitsi tykkää näistä bileistä niin eikun pari jäniksenpapanaa poskeen ja kehään vaikka joka kuukausi!

(Kuvassa ylimpänä minä ja sisko, jota pääsen tapaamaan, ruskealaikukkaan takin koristamana kuvan keskellä.)

Jänisjahti

Hurraa!

Pari viikkoa sitten ihmisten kanssa koettu riemuisa valkoinen höttö laskeutui (no, ainakin vähäisissä määrin) tähdistä maan kamaralle. No, illan jo laskeudutua meitsi lähti toisen ihmisen kanssa "vääntämään torttuja" (jotka harmikseni ihmiseni aina kerää talteen eikä anna jättää niitä ystävieni tutkittavaksi).

Ensihädästä toivuttuani ja paikallisen puiston nurkkia kolutessani havahduin outoon hahmoon!

Ylempänä puistossa, rinteellä, loikki ja ravasi ihmeellinen valkoinen eläin. Ei ollut lyhyet jalat eikä siro pitkä kuono. Korvatkin olivat hoikemmat - ja pystyssä. Päättelin äkkiä että kyseessä saattaisi olla puudeli, ne kun ovat monasti pörröisen valkoisia. Tämä ei kuitenkaan haukkunut, pälyili vain pysähdellessään aivan kuten olisi koko ajan takaa-ajettu. Ihme elukka.

Ihmiseni totesi edessämme olevan "jäniksen" (siis ilmeisesti se ihana antelias olento, joka jättää niitä maistuvia pillereitä kaikkialle maastoon kaikkien iloksi). Siitähän riemu sitten alkoikin, lähdimme rinta rinnan laukkaamaan kohti tuota taivaalta pudonneen tavaran väristä otusta.

Ihmiseni kuitenkin juoksi vain kahdella jalalla (ja vain vähän pidemmällä askeleella :) ja aloitti hetken huvin jälkeen toppuuttelemaan. Emme muka saisi nopeaa elukkaa kiinni. Pyh, sanon minä! Olisi vain päästänyt minut irti!

Odotahan vain, "jänis". Me näemme vielä ja silloin käpälämäkeen loikkiminen ei auta, jos vain pääsen eroon ihmisestäni. Haluan vain pysäyttää ja kiittää niistä ihanista makupaloista!

Talvi on tullut – tulisipa kesäkin!

Nyt se on todistettu!

Teleportattuani itseni vaihteeksi 700km pohjoiseen, sain havaita ympäristön muuttuneen. Puhuvat ilmastonmuutoksesta, mutta minä sanon että pakanallinen talvi se vaan on! En meinannut uskoa silmiäni todeksi, kun näin kaiken verhoutuneen valkoiseen. Kirsu sen sitten todisti, kylmää se oli. Mutta niiii-in kaunista. Spurttasin kuin viimeistä vietäisiin. Se tavara lenteli ihanasti päälleni ja luisti allani. Maistelin ja haistelin, kieriskelin ja kaivelin.

Kun neljä kuukautta sitten päätin, etteivät kunnon sesset pissi sisälle, meinasin pyörtää päätökseni siihen valkoiseen astuessani. Pahoin pelkäsin, että kaikki ihanat hajut olisivat kadonneet, mutta niin ei käynytkään. Päin vastoin. Pakkohan se oli taipua ja pitää kiinni päätöksestäni. Valkoinen muuttui keltaiseksi.

Sanoivat että pakkasta oli viisi astetta. Eipä tuo mitään. Nutut on nynnyille, kunnon mäyräkoira pärjää ilmankin (esikuvani Armi, Hilla, Tiina ja Mikko juoksivat toistakymmentä vuotta moottorikelkan perässä järven jäällä, eikä kukaan kaivannut manttelia). Tästä mielipiteestä jouduinkin sitten tinkimään, kun viime viikonloppu Pudasjärvellä todisti muuta. Lauantaina en tarennut lähteä mukaan naapurin lintubaarin täyttöön, kun pakkasmittari osoitti reilua kahtakymmentä. Siis minä, joka ulkoilen säällä kuin säällä! Valitsin sohvan ja villahuovan, ja silti hytisin kuin horkassa. Ihmiset menivät, mutta tulivat pian takaisin. Meikäläinen taitaa ensi viikolla poiketa haukkujen hennesiin, Mustiin ja Mirriin. Tai sitten otatan mitat ja teetätän ulsterin ompelijalla. Varapalttoo on saatava.

Sunnuntaina kylmä oli hellittänyt meikäläiselle kohtuullisiin lukemiin. Pääsin kuin pääsinkin nauttimaan mökkiviikonlopusta paratiisissa. Vitosen kohdalla mittari on parhaimmillaan. Tavarasta saa sopivasti kimpoavia paukkuja ja on raikasta hengittää, mutta kukaan ei uhkaile burberryillä. Hittoon moiset hienostelijat! Nukkumamökin alta löysin sopivasti kaivettavaa. Luulinkin, etten pääse suosikkiharrastukseni pariin ennen kesää, mutta siinä se päivä kului kaivellessa (toisille kuoppia). Välissä tankkasin hangen päälle tipahtaneilla luonnon antimilla, ja taas jatkoin. Kunpa pääsis taas mökille!