Pavelin hirveä Pudasjärvellä

Olen luvannut ylläpitää blogissani voimakkaan gastronomisen sävyn, joten täältä sitä taas tulee. Toisaalta, mikäpä sitä alati kasvavalle ahmatille olisikaan tärkeämpää kuin ruoka?

Läksin viettämään viikonloppua Pudasjärvelle, sillä siellä jos missä riittää aina hupia! Aurinko paistoi, porot juoksentelivat ja jänikset olivat jättäneet pihapiiriin sopivasti naposteltavaa. En kuitenkaan osannut odottaa neljän kuukauden kokemuksellani, mitä tuleman piti...

Tiesin kyllä, että kasvattajaperheeltäni luovutuskiireessä mukaani saamasta kytkykassista löytyy aina jotain mukavaa suuhunpantavaa (kuivatetut kanankaulat johtavat tällä hetkellä tilastoa, hyvänä kakkosena tulevat maksakakkarat), mutta tällä kertaa eväät olivatkin ihan eri kaliiberia. Naapurin Pavel, meille Pauli, oli onnistunut siinä mistä meikäläinen voi vain haaveilla: kukistamaan jättiläishirven, jonka polvi oli itseäni suurempi!

Tuo hirvi oli sitten testamentannut ketaransa tähän osoitteeseen, ja vaikkei olisikaan, tänne ne silti päätyivät. MINUN kitaani. Sitä vaan mietin, että mitenköhän nirso se on tuo Paulin karvaturri kun suosti jakamaan näitä herkkupaloja naapurillekin? (Jos meikäläisen laittaisivat hirvimettälle, odottaisin aika sievoista korvausta moisista palveluksista. )En tietenkään halua joutua kiitollisuudenvelkaan kaverille, joten pitänee seuraavalla mökkireissulla jemmata niitä jäniksenpastilleja ja viedä vastineeksi yllätyksiä naapuriinkin, heh!

Satuin kuulemaan, että hirvenkaatolupia on myönnetty Oulun riistanhoitopiiriin tavallista vähemmän, vain 10 800. Lapissakaan ei moni hurtta pääse tänä syksynä juoksentelemaan mettiin pitkäjalkaisten perään, kun sielläkin lupia on myönnetty alle kymmenentuhatta. Saisivat mielestäni kyllä juoksennella mieluummin meikäläisen pannuun, kuin auton alle. Voisin oikeastaan aina syödä hirveä, se ei olisi lainkaan hirveää!

Näkyäkseni Pudasjärven pimeissä metsissä, keksivät ihmiset ripustaa kaulaani kummallisen hilavitkuttimen. Eivät varmaan aatelleet, että jos mulla nyt on yhtään taipumusta bipolaarisiin ulottuvuuksiin, ne varmasti seuraavat vilkkuvalojen tahtia. Sain kuitenkin Risman heijastinliivin lisäksi itelleni luunmuotoisen diskovalon. Ihan kiva, mutta tuppaa ikävästi jäämään jalkojeni alle. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että näin käy ainoastaan persjalakasille. Onneksi lähipiirissäni ei ole niin ilkeitä panettelijoita. Niinpä olen välkkynyt koko viikonlopun, onneksi ei ollut kukaan tuttu Ullanlinnasta näkemässä. En viittis enää ikinä mennä Kaivariin.

Valolla tai ei, menisin silti heti takaisin Pudikselle. Missään ei ole sellaisia hajuja ja makeita ketunkoloja. Ja siellä saa juoksennella päättömästi ja vapaana! Ei tarvi pelätä suhareita kaahaamassa skoottereilla niskaan, tai skedepellejen ollieita, jotka päättyvät takuulla tassuillesi. Ainoa pelko joka siellä kalvasi, oli se omituinen valkea hile, jota oli nurtsilla aamuisin. Sanoivat sitä lumeksi. Järvi ei ollut vielä jäässä, vaikka vähän uhittelikin. En kuitenkaan kehdannut enää roikistella +4C:ssa vedessä, joten jää ne vesileikit ens kesään. Joku raja se pitää mäyräkoirallakin olla (paitsi syömisessä).