Sohvalla, viimeinkin!

Väittävät, että aina sitä oppii jotain uutta. Mäyräkoirakin. Ennen tätä päivää en olisi kuunaan moista höpötystä uskonut, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi: kai se sitten on niin!

Olen nimittäin jo hyvän tovin hinkunut sohvalle. Pakkohan siinä on jotain taikaa olla, kun ihmiset paikasta niin kovasti kisaavat. Ihan meinaa meikäläisellä joskus korvat punottaa. Sitten kun olen mennyt itseäni tyyräämään sohvakaveriksi –mäyräkoiran kanssa kaikki näyttää paremmalta– on mulle näytetty vitosta. Ei sitten! Ainokaiset mahdollisuudet päästä tuon herkun makuun ovat olleet silloin, kun ne lauman vanhimmat ovat olleet kylässä. Ne kun eivät voi vastustaa meikän suloutta, kauniita silmiä ja sulavaa kaulalinjaa. Toisin sanoen, niiltä saan tahtoni läpi asiassa kuin asiassa. (Voisivat mun puolesta vaikka muuttaa meille, antaisin niille vaikka tuon mun uuden sängyn. Ottaisin itse sohvan.)

Okei, tunnustettava on, että eipä mun nysäjaloilla ole vielä paljon loikuttukaan (kasvaisivat niin pääsis tästä kunnolla liikkeelle!). Olin elokuussa seuraamassa esteratsastusta Kuopiossa ja voihan jestas miten ne kaakit hyppivätkään! Niille oli varmasti syötetty jotain... Pakkohan se on niillä metreillä... Öö, mihin jäinkään?

Niin, nyt ovat sitten ketarat venyneet määrämittoihin ja onnistuin hilaamaan itseni SOHVALLE! Ja millä suloloikalla! Harmi että paparazzi ei ehtinyt ikuistamaan ikimuistoisia ensi hetkiä. Vietinpä jopa yhden yönkin siinä sohvalla kuorsaten. Ihmiset hätistelivät sitten aamuyöstä pois pissalla käydessään. Oli pakko palata omalle patjalle. Kai ne katuivat tiukkapipoisuuttaan, sillä olen tänään saanut vetää kahdet tirsat sohvalla. Molempien kanssa. Päivätirsat nukuin kahdeksikkona ja iltatupluurit sain nauttia kainalossa. Katso ja kadehdi. Maasta se pienikin ponnistaa. Mikä klisee, mutta nyt tiedän mistä sanonnan etymologia juontuu!