Tatti kuin tatti!

Kolme ja puoli kuukautta piti miettiä mitenköhän sitä sais äänensä kuuluviin ja anturat näppäimistölle. Onhan se toki ymmärrettävää, sillä kohtuuttoman suuret ovatkin tassuni olleet suhteessa muuhun kroppaan (joku jopa pihalla luuli mua dobermannin pennuksi, hyi olkoon!). Nyt alan mielestäni olemaan jo aika jämäkässä kunnossa, ja kykenen jopa paikoin hallitsemaan liikkeitäni (käskystä ruokakupin edessä, heh!).

Aika on kulunutkin vauhdilla saatuani uuden kodin elokuussa. Kyllä mua vähän ensiksi kummastutti, että autossako tässä ihan asustellaan, kun jatkuvasti reissataan ympäri Suomen (ei muuten paha kosla ollenkaan..). Kauaa se ei kuitenkaan meikäläistä pistellyt, sillä huomasin saavani aina maukkaita yllätyksiä perille päästyäni ja oikeastaan mulla on aika kiva yksiö, jossa saan rauhassa matkustaa (kun sais vielä semmoisen ruoka-automaatin integroituna). Meinasivat kyllä hirttää mut viime viikonloppuna niihin auton penkkeihin, –ihan tosi– tai ainakin siltä se tuntui, kun jättivät yksiön kotiin ja kiinnittivät ihmeellisillä remmeillä penkkiin. Päästin pari vinkaisua ja tirautin kunnon itkut, ajattelin nähkääs varmistaa että saan jälleen relata boksissa, kuten tähänkin asti.

Sanoivat mulle syyskuussa, että pitäis alkaa mettässäkin juoksentelemaan ihan tosissaan. Kaippa ne halusivat, että olisin nuuskinut jotain pihapiirin merkkejä, ja vaikka päässyt poron jäljelle, mutta tykkäsin ite enemmän noista tateista. Varsinkin voitateissa on semmoinen ihana lima, jota on mukava imeskellä. Se tuntuu niin pehmeältä kielellä. Pudasjärvellä onkin ollut aikamoinen sienisyksy, joten tatteja on riittänyt. Siinä samassa olen maistellut vähän muitakin papanoita, täytyy sanoa että jäniksellä on aika maukkaat, eikä porokaan jää tässä skabassa viimeisekis. No, pistelinhän minä kehittyvänä gastronomina tietysti puolukkaa jälkkäriksi, täytyyhän sitä oppia käyttämään hyväksi luonnon antimia. Tuotan sitten omat antimeni luonnon kiertokulkuun, kerätkööt muut pois tai olkoot keräämättä.