28.8.2008

Urakka etenee


Ulkohuussi se saavuttaa pian harjakorkeutensa, ja muutaman viikon takaista ulkohuoneseikkailuani muistellaan jo hyväksyvin katsein. Taisin, kieltämättä, ottaa hieman liian tosissani tärkeän roolini urakan pomona. Saapa nähdä onko uudessa makissa huomioitu meikäläistä ollenkaan. Kantaa on ainakin otettu!

Harjakaisetkin saadaan varmasti viettää ennen lumia. Kunhan säästäisivät minut niiltä huonoilta mäyräkoiravitseiltä, tykkään enemmän sankarirooleista. Työn jouheva eteneminen on mahdollista tietysti vain siksi, että työmaalle valittiin oikea päällikkö: minä. Eihän siitä työskentelystä tule mitään, jos ei joku johda revohkaa. Taisi olla muuten yksi edellytys rakennusluvan saamiselle, että valvojaksi valitaan aito, kelpoisuutensa todistanut, mäyräkoira. 

Kumman motivoiva vaikutus meillä mäyräkoirilla onkin; ihmislauma kasvaa sitä mukaa, kun kertoo soittajille paskamakin vieressä odottavasta mäyräkoirasta.


(Kuvassa työmaapäällikkö Mis-Zer Play it Again Impi! tarkkailee puutavaran laatua.)

22.8.2008

Lyhytterapiaa ja omantunnontuskia

En mielestäni ole erityisen kiinnostunut ihmislaumani tavaroista. En, vaikka ne joskus lojuvatkin houkuttelevasti pitkin lattioita. Mistään lihatiskistä kun ei sentään ole kysymys, ei. Päättivät sitten kuitenkin, että tarvitsen vähintään ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa päästäkseni eroon omantunnontuskista, jollaisia aamutossujen (ja ehkä myös Seattle SuperSonicsin tennareiden) syöminen aiheuttaa.  Kysynpä vaan, että kenellä niitä omantunnontuskia olikaan? Olisivat laittaneet kystä kyllä, niin ei tarvitsisi minunkaan hikisiä kenkiä jyrsiä. Terapiamuoto oli kuitenkin mielenkiintoinen. Tuijota siinä sitten tossujen kuvaa. Kenellä syttyi lamppu?

(Kuva istunnostani. Huomaa jäykistynyt niska.)

17.8.2008

Etsi eroavaisuudet


"Onkos tuo semmoinen dobermannin pentu?" 

Näin kyseli eräs kemisti puoli vuotta sitten Agricolan puistossa ulkoiluttajaltani. Pöh! Kaikkea ne kyselevätkin. Onhan meissä mäyräkoirissa tietysti paljonkin yhteneväisyyksiä dobbereiden kanssa (mahtava etupurenta, sulavalinjainen kaulan kaari, riskit reidet ja loputon ruokahalu), mutta väitän että lattianrajasta löytyy enemmän herkkuja. Tapasin tänään Ratakadun koirapuistossa vihdoinkin kaltaiseni. Tai no, kuva kertonee kaiken, kiitos sen ottajalle...

(Kuvassa minä ja kaksoisolentoni. Kuva: Sulo-olennon ulkoiluttaja)

16.8.2008

Projektina esteetön ulkohuone

Olen viettänyt kesää ihmislaumani kanssa (ja Siran!) mökillä Pudasjärven korvessa. Mökkeilyyn liittyy mielestäni jotain selittämätöntä taikaa, ja se taika on ilmassa, vedessä, suossa, ojissa, rannoissa ja kallioilla. Mökillä ihmisetkin muuttuvat, kuin taikaiskusta, maanisiksi. Aikansa istuskeltuaan heidän on käynnistettävä jos jonkinlaisia projekteja. Toiset niistä johtavat tuloksiin, toiset niistä jäävät lojumaan pihapiiriin meikäläiselle sopiviksi luolastoiksi. 

Jokunen viikko sitten kahdella jalalla seisovat päättivät ryhtyä rakentamaan uutta ulkohuonetta. Vanha on mielestäni oikein oiva, mutta minultapa asiaa ei kysytty. Päätin kuitenkin osallistua projektiin, ja osoittaa miten tarmokas apu rakentamisessa tälläinen mäyräkoira osaa olla (jos haluaa ja keittokinkkua riittää). Oman osuuteni päätin hoitaa projektiluontoisesti tutustumalla naapuruston ulkohuoneisiin, kerätä niistä plussat ja miinukset, ja testata niiden esteettömyys. Kaksijalkaisethan käsittävät esteettömyyden riittävinä kaiteina ja liuskoina, mutta meikätyttö se sanoo että esteettömyys on tärkeää myös mäyräkoiralle! Esteetön pääsy mielenkiintoisiin koloihin ja luoliin, sekä tapahtumien keskipisteeseen noin yleensä, tulisi olla kaiken rakennetun ympäristön suunnittelun tärkein lähtökohta!

Esteettömyyskartoitukseni naapurimökeillä päättyi kolmannen tai neljännen ulkohuoneen kohdalle, minusta johtumattomista syistä. Nahka punaisena kiljuva korsto kun tuli hakemaan minut, juuri kun olin päässyt naapurin ulkohuoneen takana olevasta luukusta sisään itse koppiin. Kopissa ei oltu siivottu, enkä tiedä miten ihmiset sinne itsekään mahtuvat. Ylläni möllötti reikä ja vasta sen toiselta puolelta erotin katon. Kopin lattia oli kauttaaltaan sinapinkeltaisen, ruskean ja mustan liejun peitossa. Testasin sen viskositeettia siinä kevyesti kieriskelemällä. Aromi oli melkoinen, ja muistutti ruoaksi saamaani naudan mahalaukkua. Onneksi naudan mahalaukku on suurinta herkkuani, joten huussikierros ei ollut ollenkaan hääppöinen. Samaan aikaan kopin ulkopuolelta kuului huhuilua. Minua etsittiin. 

Kun sitten innoissani juoksin noutajaani tervehtimään ja kertomaan kartoitukseni saldosta, muuttui vastaanottajan ilme täysin. En vieläkään tiedä mitä hän oikein tarkoitti, mutta seuraavaksi löysin itseni viisitoista-asteisesta järvestä. Turkkiini siveltiin jos jonkinlaista myrkkyä ja ihmiset parveilivat närkästyneinä ympärilläni. Eikö sinapinkeltainen kuorrutus heille kelvannutkaan? Olisin vaan halunnut sanoa, että kyseinen huussi saisi minulta täydet pisteet esteettömyydestä. Siihenhän pääsi tutustumaan aukosta kuin aukosta, jopa tälläinen nakki!

(Kuvassa esteetön pikkula ihmisperspektiivistä. Kuva: Helsingin Sanomat)