25.10.2007
Suuri papanavertailu
Ahem! Olen jo useamman viikon sammalmättäitä sekä useita ruokakuppeja kolunneena pohtinut, että meitsin olisi lienee parasta kertoa kaikille kolmelle lukijalleni (hei vaan omat ihmiset ja "tuntematon ihailija") tähän asti karttuneet kokemukseni erilaisista papanoista ja siitä, kuinka ne vaikuttavat olotilaani (puhumattakaan niiden olomuodon muutoksesta seikkaillessaan putkimaisen vartaloni lävitse :)
Mitäpä tässä asiaa enempi ihmettelemään, aloitetaan mutustelu!
Vertailussa ovat mukana: Mini Junior (Royal Canin), Choice Puppy Lamb & Rice (Nutro), Science Plan Puppy Chicken (Hill's), Papana (Wild Rabbit) - ja tietenkin edellisestä suunnattomasti eroava, mutta hämäävästi samanniminen Papana (Northern Reindeer).
Emänmaidon särpimisen jälkeen siirryin suoraan vedellä pehmennettyihin Hill's -papanoihin. Ihmiseni tinkasivat säkillisen samaa sorttia mukaan kasvattajaltani, siirtyessäni itsenäistymisen polulle pois maalaisidyllistä, ja kohti savuisia ja sumuisia kaupungin katuja... No, söin ensimmäiset viikot tätä hyvän tuoksuista ja näköistä ravintoa (ja koko ajan aivan liian pieniä annoksia, ainakin omasta mielestäni), mutta kaksi asiaa vaivasivat menoa: suurissa erissä generoituva ruskea töhnä, jota tuli sekä korvista että perästä. Höh. Väkeni tuunasi evästä viilillä ja jauhelihalla, mutta lopulta päätin vaihtaa mössön Nutron sormuspapanoihin. Päätöstä vauhditti myös parin eläinlääkärin suositus kokeilla "jotain ihan muuta". Hau! Kannatetaan!
Villapaitoja ja -sukkia tuottavat mystiset lampaat (keitä lienevät, en ole vielä tavannut - laumani vanhimpien sukat ovat ainakin herkullista purtavaa runsaassa saapasmarinadissa haudutettuina), ovat myös olleet osallisina Nutro-pöperön tekemisessä. Ovat antaneet itsestään selvästikin paljon, sillä Hill'sin evääseen verrattuna suurempi osa pysyy sisällä. Sen lisäksi, että ulkoillessa perästä tulee vain puolet Hill's -papanoihin verrattuna, ulos tuleva osa on kiinteämpää - eivätkä omistajat enää rämplää nesteillä ja pyyhkeillä korviani useita rasittavia kertoja päivässä. Huomattava parannus aikaisempaan!
Kyseinen Nutron papana muodostaa valtaosan ravinnon- ja energiansaannistani tälläkin hetkellä (no, ainakin kotiväen mukaan...). Lisäksi tyytyväiset omistajani ovat alkaneet tutustuttaa minua alati enemmän uusiin makuihin. Viimeisin makuseikkailu oli Nutro a la Rössy (tosin veripalttu oli lätyn muodossa). Oma suosikkini ruokakuppiin on kuitenkin papanat ja rusinaton maksalaatikko piimätilkan kera, keitetyt porkkanat ja höyrytetty parsakaali, jauheliha ja valmiiksi jauhetut pötsit ja utareet pakastealtaasta (herkut erikseen, kanankaula ja possunkorva ovat aina pop). Slurp ja maiskis!
Vielä kuitenkin takaisin vertailuun - ympäristötietoisena, kulutuskriittisenä koirana otin mukaan myös pari luonnonmukaisella tavalla tuotettua papanalajiketta - makuina Poro ja Jänis.
Olen päässyt maistelemaan molempia hyvinkin autenttisilla tarjoilupaikoilla. Jänis tuntuu hieman enemmän kuitua sisältävältä, on kauniin ruskea (kuten minä, tosin usein vaaleampi, hih) ja pyöreämpi muodoltaan. Poro puolestaan muistuttaa muodoltaan kaukaisilta mailta tuotuja "kahvipapuja" (väkeni tunkee niitä myllyyn ja keittelee tuotoksesta sitten herkkujuomia) muistuttava luomueväs, joka verrattuna jänis-lajikkeeseen on väriltään selvästi tummempi ja kooltaan pienempi. Poro-lajiketta löytyy kuitenkin selkeästi isommissa annoksissa.
Molempia gourmet-papanoita yhdistää hengitystä mainiosti raikastava tuoksu. Näiden kahden asettaminen paremmuusjärjestykseen on hyvin vaikeaa... ainakin meitsin mielestä.
Lopuksi tietenkin Kuninkaallisen Kaniinin papanat. Nyt on kuitenkin todettava, että Nutron oivallisista ominaisuuksista johtuen sekä RC:n Mini Junior että Dachshund Junior ovat vielä maistamatta. Edellistä löytyy muutama näytepussi kaapista ja eväspussin pohjalta. Ihmisistäni isompi (se joka kuorsaa häiritsevästi) jupisi eräänkin marketin pihalla että "myyntiponnistelut tuntuvat olevan massiivisia" verrattuna kahteen tässä mainittuun kaupalliseen merkkiin. Epäilen tällä hetkellä, että ravinto on täysin erilaista luonnon omaan jänislajikkeeseen verrattuna. No, täytynee testata jossain vaiheessa, ja palata asiaan...
21.10.2007
Sohvalla, viimeinkin!
Väittävät, että aina sitä oppii jotain uutta. Mäyräkoirakin. Ennen tätä päivää en olisi kuunaan moista höpötystä uskonut, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi: kai se sitten on niin!
Olen nimittäin jo hyvän tovin hinkunut sohvalle. Pakkohan siinä on jotain taikaa olla, kun ihmiset paikasta niin kovasti kisaavat. Ihan meinaa meikäläisellä joskus korvat punottaa. Sitten kun olen mennyt itseäni tyyräämään sohvakaveriksi –mäyräkoiran kanssa kaikki näyttää paremmalta– on mulle näytetty vitosta. Ei sitten! Ainokaiset mahdollisuudet päästä tuon herkun makuun ovat olleet silloin, kun ne lauman vanhimmat ovat olleet kylässä. Ne kun eivät voi vastustaa meikän suloutta, kauniita silmiä ja sulavaa kaulalinjaa. Toisin sanoen, niiltä saan tahtoni läpi asiassa kuin asiassa. (Voisivat mun puolesta vaikka muuttaa meille, antaisin niille vaikka tuon mun uuden sängyn. Ottaisin itse sohvan.)
Okei, tunnustettava on, että eipä mun nysäjaloilla ole vielä paljon loikuttukaan (kasvaisivat niin pääsis tästä kunnolla liikkeelle!). Olin elokuussa seuraamassa esteratsastusta Kuopiossa ja voihan jestas miten ne kaakit hyppivätkään! Niille oli varmasti syötetty jotain... Pakkohan se on niillä metreillä... Öö, mihin jäinkään?
Niin, nyt ovat sitten ketarat venyneet määrämittoihin ja onnistuin hilaamaan itseni SOHVALLE! Ja millä suloloikalla! Harmi että paparazzi ei ehtinyt ikuistamaan ikimuistoisia ensi hetkiä. Vietinpä jopa yhden yönkin siinä sohvalla kuorsaten. Ihmiset hätistelivät sitten aamuyöstä pois pissalla käydessään. Oli pakko palata omalle patjalle. Kai ne katuivat tiukkapipoisuuttaan, sillä olen tänään saanut vetää kahdet tirsat sohvalla. Molempien kanssa. Päivätirsat nukuin kahdeksikkona ja iltatupluurit sain nauttia kainalossa. Katso ja kadehdi. Maasta se pienikin ponnistaa. Mikä klisee, mutta nyt tiedän mistä sanonnan etymologia juontuu!
17.10.2007
Pavelin hirveä Pudasjärvellä
Olen luvannut ylläpitää blogissani voimakkaan gastronomisen sävyn, joten täältä sitä taas tulee. Toisaalta, mikäpä sitä alati kasvavalle ahmatille olisikaan tärkeämpää kuin ruoka?
Läksin viettämään viikonloppua Pudasjärvelle, sillä siellä jos missä riittää aina hupia! Aurinko paistoi, porot juoksentelivat ja jänikset olivat jättäneet pihapiiriin sopivasti naposteltavaa. En kuitenkaan osannut odottaa neljän kuukauden kokemuksellani, mitä tuleman piti...
Tiesin kyllä, että kasvattajaperheeltäni luovutuskiireessä mukaani saamasta kytkykassista löytyy aina jotain mukavaa suuhunpantavaa (kuivatetut kanankaulat johtavat tällä hetkellä tilastoa, hyvänä kakkosena tulevat maksakakkarat), mutta tällä kertaa eväät olivatkin ihan eri kaliiberia. Naapurin Pavel, meille Pauli, oli onnistunut siinä mistä meikäläinen voi vain haaveilla: kukistamaan jättiläishirven, jonka polvi oli itseäni suurempi!
Tuo hirvi oli sitten testamentannut ketaransa tähän osoitteeseen, ja vaikkei olisikaan, tänne ne silti päätyivät. MINUN kitaani. Sitä vaan mietin, että mitenköhän nirso se on tuo Paulin karvaturri kun suosti jakamaan näitä herkkupaloja naapurillekin? (Jos meikäläisen laittaisivat hirvimettälle, odottaisin aika sievoista korvausta moisista palveluksista. )En tietenkään halua joutua kiitollisuudenvelkaan kaverille, joten pitänee seuraavalla mökkireissulla jemmata niitä jäniksenpastilleja ja viedä vastineeksi yllätyksiä naapuriinkin, heh!
Satuin kuulemaan, että hirvenkaatolupia on myönnetty Oulun riistanhoitopiiriin tavallista vähemmän, vain 10 800. Lapissakaan ei moni hurtta pääse tänä syksynä juoksentelemaan mettiin pitkäjalkaisten perään, kun sielläkin lupia on myönnetty alle kymmenentuhatta. Saisivat mielestäni kyllä juoksennella mieluummin meikäläisen pannuun, kuin auton alle. Voisin oikeastaan aina syödä hirveä, se ei olisi lainkaan hirveää!
Näkyäkseni Pudasjärven pimeissä metsissä, keksivät ihmiset ripustaa kaulaani kummallisen hilavitkuttimen. Eivät varmaan aatelleet, että jos mulla nyt on yhtään taipumusta bipolaarisiin ulottuvuuksiin, ne varmasti seuraavat vilkkuvalojen tahtia. Sain kuitenkin Risman heijastinliivin lisäksi itelleni luunmuotoisen diskovalon. Ihan kiva, mutta tuppaa ikävästi jäämään jalkojeni alle. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että näin käy ainoastaan persjalakasille. Onneksi lähipiirissäni ei ole niin ilkeitä panettelijoita. Niinpä olen välkkynyt koko viikonlopun, onneksi ei ollut kukaan tuttu Ullanlinnasta näkemässä. En viittis enää ikinä mennä Kaivariin.
Valolla tai ei, menisin silti heti takaisin Pudikselle. Missään ei ole sellaisia hajuja ja makeita ketunkoloja. Ja siellä saa juoksennella päättömästi ja vapaana! Ei tarvi pelätä suhareita kaahaamassa skoottereilla niskaan, tai skedepellejen ollieita, jotka päättyvät takuulla tassuillesi. Ainoa pelko joka siellä kalvasi, oli se omituinen valkea hile, jota oli nurtsilla aamuisin. Sanoivat sitä lumeksi. Järvi ei ollut vielä jäässä, vaikka vähän uhittelikin. En kuitenkaan kehdannut enää roikistella +4C:ssa vedessä, joten jää ne vesileikit ens kesään. Joku raja se pitää mäyräkoirallakin olla (paitsi syömisessä).
Läksin viettämään viikonloppua Pudasjärvelle, sillä siellä jos missä riittää aina hupia! Aurinko paistoi, porot juoksentelivat ja jänikset olivat jättäneet pihapiiriin sopivasti naposteltavaa. En kuitenkaan osannut odottaa neljän kuukauden kokemuksellani, mitä tuleman piti...
Tiesin kyllä, että kasvattajaperheeltäni luovutuskiireessä mukaani saamasta kytkykassista löytyy aina jotain mukavaa suuhunpantavaa (kuivatetut kanankaulat johtavat tällä hetkellä tilastoa, hyvänä kakkosena tulevat maksakakkarat), mutta tällä kertaa eväät olivatkin ihan eri kaliiberia. Naapurin Pavel, meille Pauli, oli onnistunut siinä mistä meikäläinen voi vain haaveilla: kukistamaan jättiläishirven, jonka polvi oli itseäni suurempi!
Tuo hirvi oli sitten testamentannut ketaransa tähän osoitteeseen, ja vaikkei olisikaan, tänne ne silti päätyivät. MINUN kitaani. Sitä vaan mietin, että mitenköhän nirso se on tuo Paulin karvaturri kun suosti jakamaan näitä herkkupaloja naapurillekin? (Jos meikäläisen laittaisivat hirvimettälle, odottaisin aika sievoista korvausta moisista palveluksista. )En tietenkään halua joutua kiitollisuudenvelkaan kaverille, joten pitänee seuraavalla mökkireissulla jemmata niitä jäniksenpastilleja ja viedä vastineeksi yllätyksiä naapuriinkin, heh!
Satuin kuulemaan, että hirvenkaatolupia on myönnetty Oulun riistanhoitopiiriin tavallista vähemmän, vain 10 800. Lapissakaan ei moni hurtta pääse tänä syksynä juoksentelemaan mettiin pitkäjalkaisten perään, kun sielläkin lupia on myönnetty alle kymmenentuhatta. Saisivat mielestäni kyllä juoksennella mieluummin meikäläisen pannuun, kuin auton alle. Voisin oikeastaan aina syödä hirveä, se ei olisi lainkaan hirveää!
Näkyäkseni Pudasjärven pimeissä metsissä, keksivät ihmiset ripustaa kaulaani kummallisen hilavitkuttimen. Eivät varmaan aatelleet, että jos mulla nyt on yhtään taipumusta bipolaarisiin ulottuvuuksiin, ne varmasti seuraavat vilkkuvalojen tahtia. Sain kuitenkin Risman heijastinliivin lisäksi itelleni luunmuotoisen diskovalon. Ihan kiva, mutta tuppaa ikävästi jäämään jalkojeni alle. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että näin käy ainoastaan persjalakasille. Onneksi lähipiirissäni ei ole niin ilkeitä panettelijoita. Niinpä olen välkkynyt koko viikonlopun, onneksi ei ollut kukaan tuttu Ullanlinnasta näkemässä. En viittis enää ikinä mennä Kaivariin.
Valolla tai ei, menisin silti heti takaisin Pudikselle. Missään ei ole sellaisia hajuja ja makeita ketunkoloja. Ja siellä saa juoksennella päättömästi ja vapaana! Ei tarvi pelätä suhareita kaahaamassa skoottereilla niskaan, tai skedepellejen ollieita, jotka päättyvät takuulla tassuillesi. Ainoa pelko joka siellä kalvasi, oli se omituinen valkea hile, jota oli nurtsilla aamuisin. Sanoivat sitä lumeksi. Järvi ei ollut vielä jäässä, vaikka vähän uhittelikin. En kuitenkaan kehdannut enää roikistella +4C:ssa vedessä, joten jää ne vesileikit ens kesään. Joku raja se pitää mäyräkoirallakin olla (paitsi syömisessä).
10.10.2007
Hevosenhajua ja kakkakokkareita
Käväisinpä hakemassa vauhtia tänään hevostalleilta. Olenhan minä siellä ennenkin toki käynyt, mutta silloin keskityin havainnoimaan tilannetta vähän kauempaa. Nyt päästiinkin itse asiaan! Matka tallille kesti 1,5h, sairastahan se on! Miksi ihmeessä kukaan ajaa kaakkien perässä niin pitkiä matkoja. Noh, meikäläiselle se sopi; mikäs sen somempaa kuin koisata omassa turvallisessa yksiössä, ja vetää perillä kupillinen Nutroa? Ei mikään.
Ihan pikkuisen meinasi jänskättää kun tajusin, että siinä on polle mun kuonon edessä. Ja sen turpa oli ainakin vähintään meikäläisen kokoinen! Mutta kylläpä sillä olikin hyvä parfyymi, olisin voinut haistella sitä tuoksujen sinfoniaa vaikka koko illan. Sitten tajusinkin, että hajunlähde oikeastaan maistuukin aika maukkaalta. Ihmisen silmä vältti sen verran, että pääsinkin purasemaan oikein kunnolla. Monenlasia nappuloita sitä on maisteltu, mutta tämä on todellinen löytö! En aiemmin tiennytkään, ettei kyseessä ole ihan mikä tahansa tasalaatukama. Vaaleamman vihreä menetteli, mutta tummanruskeassa vasta olivatkin aromit kohdallaan!
Sinne talliin en kyllä ensin meinannut mennä millään. Kukas sitä nyt niin kaameissa parakeissa viitsis aikaansa viettää, en minä ainakaan. Okei, tunnustan olevani vähän ennakkoluuloinen. Kun sitten aikani keräsin rohkeutta ja astuin kynnyksen yli, en olisi pois lähtenytkään. Voi sitä ruskean kullan määrää. Joku sussu siellä lapioikin tavaraa kärryyn, ja meikäläinen aatteli, että olisin mukaani saanut. Jostain syystä se kippas kasansa kuitenkin heti nurkan taakse, ei varmaan tiennyt että meikäläisen biili olis ollut ihan sen murjun toisella puolella. Täytyykin pyrkiä mukaan uudestaan, niin pääsee taas vähän makustelemaan...
Yks aika kivannäköinen kopukka siellä oli. Se oli vissiin kävellyt jonkun maalipurkin alta, kun sen hienoon ruskeaan turkkiin (ihan samanlainen kuin meikäläisenkin rotsi!) oli tullut valkoisia läiskiä. Kyllä sitä varmasti harmittaa vietävästi, vaikka yritti olla ihan ölövinä. Meillä synkkas hyvin yhteen. Se tais olla silti vähän meikäläistä innostuneempi solmimaan uusia ystävyyssuhteita. En nyt viittis kuitenkaan vielä ekalla kerralla sen kokoiselle kossille näyttää vihreää.
Paljonkohan muuten niistä ruskeista kakkaroista on apua näin massakaudella? Kuuskiloa on nimittäin ylittynyt jo ajat sitten.
1.10.2007
Tatti kuin tatti!
Kolme ja puoli kuukautta piti miettiä mitenköhän sitä sais äänensä kuuluviin ja anturat näppäimistölle. Onhan se toki ymmärrettävää, sillä kohtuuttoman suuret ovatkin tassuni olleet suhteessa muuhun kroppaan (joku jopa pihalla luuli mua dobermannin pennuksi, hyi olkoon!). Nyt alan mielestäni olemaan jo aika jämäkässä kunnossa, ja kykenen jopa paikoin hallitsemaan liikkeitäni (käskystä ruokakupin edessä, heh!).
Aika on kulunutkin vauhdilla saatuani uuden kodin elokuussa. Kyllä mua vähän ensiksi kummastutti, että autossako tässä ihan asustellaan, kun jatkuvasti reissataan ympäri Suomen (ei muuten paha kosla ollenkaan..). Kauaa se ei kuitenkaan meikäläistä pistellyt, sillä huomasin saavani aina maukkaita yllätyksiä perille päästyäni ja oikeastaan mulla on aika kiva yksiö, jossa saan rauhassa matkustaa (kun sais vielä semmoisen ruoka-automaatin integroituna). Meinasivat kyllä hirttää mut viime viikonloppuna niihin auton penkkeihin, –ihan tosi– tai ainakin siltä se tuntui, kun jättivät yksiön kotiin ja kiinnittivät ihmeellisillä remmeillä penkkiin. Päästin pari vinkaisua ja tirautin kunnon itkut, ajattelin nähkääs varmistaa että saan jälleen relata boksissa, kuten tähänkin asti.
Sanoivat mulle syyskuussa, että pitäis alkaa mettässäkin juoksentelemaan ihan tosissaan. Kaippa ne halusivat, että olisin nuuskinut jotain pihapiirin merkkejä, ja vaikka päässyt poron jäljelle, mutta tykkäsin ite enemmän noista tateista. Varsinkin voitateissa on semmoinen ihana lima, jota on mukava imeskellä. Se tuntuu niin pehmeältä kielellä. Pudasjärvellä onkin ollut aikamoinen sienisyksy, joten tatteja on riittänyt. Siinä samassa olen maistellut vähän muitakin papanoita, täytyy sanoa että jäniksellä on aika maukkaat, eikä porokaan jää tässä skabassa viimeisekis. No, pistelinhän minä kehittyvänä gastronomina tietysti puolukkaa jälkkäriksi, täytyyhän sitä oppia käyttämään hyväksi luonnon antimia. Tuotan sitten omat antimeni luonnon kiertokulkuun, kerätkööt muut pois tai olkoot keräämättä.
Aika on kulunutkin vauhdilla saatuani uuden kodin elokuussa. Kyllä mua vähän ensiksi kummastutti, että autossako tässä ihan asustellaan, kun jatkuvasti reissataan ympäri Suomen (ei muuten paha kosla ollenkaan..). Kauaa se ei kuitenkaan meikäläistä pistellyt, sillä huomasin saavani aina maukkaita yllätyksiä perille päästyäni ja oikeastaan mulla on aika kiva yksiö, jossa saan rauhassa matkustaa (kun sais vielä semmoisen ruoka-automaatin integroituna). Meinasivat kyllä hirttää mut viime viikonloppuna niihin auton penkkeihin, –ihan tosi– tai ainakin siltä se tuntui, kun jättivät yksiön kotiin ja kiinnittivät ihmeellisillä remmeillä penkkiin. Päästin pari vinkaisua ja tirautin kunnon itkut, ajattelin nähkääs varmistaa että saan jälleen relata boksissa, kuten tähänkin asti.
Sanoivat mulle syyskuussa, että pitäis alkaa mettässäkin juoksentelemaan ihan tosissaan. Kaippa ne halusivat, että olisin nuuskinut jotain pihapiirin merkkejä, ja vaikka päässyt poron jäljelle, mutta tykkäsin ite enemmän noista tateista. Varsinkin voitateissa on semmoinen ihana lima, jota on mukava imeskellä. Se tuntuu niin pehmeältä kielellä. Pudasjärvellä onkin ollut aikamoinen sienisyksy, joten tatteja on riittänyt. Siinä samassa olen maistellut vähän muitakin papanoita, täytyy sanoa että jäniksellä on aika maukkaat, eikä porokaan jää tässä skabassa viimeisekis. No, pistelinhän minä kehittyvänä gastronomina tietysti puolukkaa jälkkäriksi, täytyyhän sitä oppia käyttämään hyväksi luonnon antimia. Tuotan sitten omat antimeni luonnon kiertokulkuun, kerätkööt muut pois tai olkoot keräämättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)