Mutantti!

Eräs viime keväinen seikkailuni johti minut mitä omituisimpaan tilanteeseen. Voi poronpapanat, olisittepa olleet paikalla!

Olin laumani kanssa liikkeellä, ja eräässä pihassa törmäsin kaltaiseeni karvaiseen töppöjalkaan. Iloisena nakkina lähestyin uutta tuttavuutta häntä heiluen, mutta uusi kaveri ei juurikaan somaa häntäänsä heilutellut. Sen sijaan nelijalka vetäytyi askel askeleelta päästellen samalla omituisia, sähiseviä ääniä.

Peruuttaessaan otus käytti sangen ketterästi ympäröivää maastoa hyväkseen. Tilanne alkoi huolestuttaa, ja kesken tutustumisen päätin vaihtaa lähestymistäni hieman varovaisempaan suuntaan - jospa tämä ei pidäkään painimisleikeistä kuten Siiri-teini tai Paavi-vanhus?

Yhtäkkiä pätkä teki tempuista ihmeellisimmän - kiihdytti sähinäänsä ja suureksi hämmästyksekseni veti tassujensa kätköistä esiin pienet ja vaaleanpunaiset piikit. Kynnet! Vetäydyin pelottavan otuksen lähituntumasta ja yritin tehdä tuttavuutta hieman etäämmältä. Miten se tuon oikein teki? Minulla kynnet ovat mustat ja paksut ja ne lyhenevät joko kaivelemalla tai sitten ihmisen avustuksella (tästä jälkimmäisestä lisää toisella kertaa).

Hetken sähinän jälkeen tämä outo koira vetäytyi oman kotitalonsa alle. Jäin miettimään oliko kyseessä kenties jonkinlainen syrjäseudulla taantunut koirarotu... mutantti?

mejä? jahtimakkara? meitsikö?

(vauhdin hurmaa vailla saaliin surmaa)

Wuh! Hau!

Nyt kun meitsi on vihdoin iso koira, niin harrastuksenikin ovat muuttuneet. Ihmiseni ovat riemastuneet aina silloin tällöin, kun häntäni muuttuu antenniksi, kulku vauhdikkaaksi ja tähtäimessä on lateksipossua eläväisempi kohde - olkoonkin että olen amputoinut parhaiden taitojeni mukaan tämän kaverini liikkeitä hidastaakseni siltä kaikki sorkat. Ja saparon. Ja korvat. Niin ja töpselikärsän tottakai.

Erilaisten liikkuvien asioiden jahtaaminen on ollut lempiharrastuksiani niin kauan kuin muistan. Noin vuosi sitten varmistin, että hyvät hajut ja liike kuuluvat erottamattomasti yhteen. Viehkeämpi ihmiseni on samaa mieltä, mutta näin todetessaan hän käyttää normaalia isompaa ääntä ja katsoo karvaisempaan ihmiseeni... eikä aina mainitse hajuja hyviksi. Kummia nuo ihmiset.

Tämä jahtimakkara on kuitenkin saanut nimelleen katetta jo useampaankin kertaan. Todistusaineisto A (kuva) osoittaa kuinka kirmaan järvenselällä kohti repolaisen jälkiä noin vuosi sitten. Seikkailu päätyi kuitenkin valmiin lihapadan ääreen, sillä ihmiseni lakkoilivat kriittisellä hetkellä: kettu kun paljastui ohikulkevaksi pitkämatkalaiseksi eikä matka maistunut kuin meitsille. Oltiinhan sitä vasta oltu ulkona vaivaiset kuusi tuntia, pikkkupakkasessa!

Edellätapahtuneen jälkeen olen kuitenkin saanut kotini lähimaastossa, ihmistäni ulkoiluttaessa, kiinni oikean suurpedon! Retuutin mahtavan saaliini sen haisevamman ihmiseni jalkojen juureen, joka äityi kehumaan johtajaansa vallan mahdottomasti. Kirsuni vallan punehtui, eikä pelkästään tuon pedon verestä...

Olen selkä!

Hau, hau, I'm back!

Paljon on vettä virrannut Vantaankoskessa sitten edellisen päivityksen. Entinen naapurini jopa epäili minun menettäneen kirjoittamisen lahjani, ja sainkin tauosta maata vavisuttavat haukut. Elämä on ollut yllättävää ja kuten kaikilla lahjakkailta mäyräkoirilta – mukaanlukien minulta – yllätykset saattavat turmella luovuuden. Mihinkään apatiaan en suinkaan ole päätynyt, mutta myönnettävä on että olin täysi penikka edellisen postauksen aikoihin! Siksipä päätin jatkaa hieman sivistyneemmillä aiheilla tästä eteenpäin. Katsokaa vaikka.

Syksyn kylmät kylvyt

Edellisistä kylmistä kylvyistä toivuttuani palasin rikospaikalle. Luottamus minun ja kotiväkeni välillä palautui vähitellen, joten päätin testata sitä taas uudelleen. Ulkohuone ei kuitenkaan houkutellut, oli se sen verran rankkaa seistä jääkylmässä järvessä ja päälle vielä lämpimässä suihkussa. Löysin kuitenkin jotain muuta mukavaa, kirkasta jossa oli kiva kiehnätä. Vanha silli ei tainnut haista hyvältä ihmislajin nenään, sillä päädyin taas kylpemään. Oikeastaan päädyin kylpemään viikonlopun aikana yhteensä kolmesti. 

Mäntysuopa osoittautui tehokkaimmaksi pesuaineeksi kamppailussa sillinhajuisia tahroja vastaan. Vertailussa mäntysuovalle hävisivät apteekin omat tökötit, sekä kaupan linnashampoot. Eihän nyt sellaisia kannata meikäläisen turkkiin tuhlata! Mäntysuopa toi mukanaan kauniin kiillon, sitä minun kelpasi järvenpinnasta tuijotella. Taisivat ahvenaisetkin tykätä kuvastani, kun tulivat sitä eteeni pällistelemään.

(Kuvan nakki liittyy rikokseen.)

Kaupungin Kingi!

Todellinen Kingi tavattu käyskentelemässä Oulun keskustassa. Minä en vaan ole tavannut, pahus soikoon. Viittiskö joku järjestää treffit, voisimme kuroa umpeen tätä sukupolvien välistä kuilua ja haistella yhdessä maailmaa!?

(Kuvassa kuuro [viittomakielinen?] lyhytkarvainen mäyräkoira "Kingi" 16v.)

Urakka etenee

Ulkohuussi se saavuttaa pian harjakorkeutensa, ja muutaman viikon takaista ulkohuoneseikkailuani muistellaan jo hyväksyvin katsein. Taisin, kieltämättä, ottaa hieman liian tosissani tärkeän roolini urakan pomona. Saapa nähdä onko uudessa makissa huomioitu meikäläistä ollenkaan. Kantaa on ainakin otettu!

Harjakaisetkin saadaan varmasti viettää ennen lumia. Kunhan säästäisivät minut niiltä huonoilta mäyräkoiravitseiltä, tykkään enemmän sankarirooleista. Työn jouheva eteneminen on mahdollista tietysti vain siksi, että työmaalle valittiin oikea päällikkö: minä. Eihän siitä työskentelystä tule mitään, jos ei joku johda revohkaa. Taisi olla muuten yksi edellytys rakennusluvan saamiselle, että valvojaksi valitaan aito, kelpoisuutensa todistanut, mäyräkoira. 

Kumman motivoiva vaikutus meillä mäyräkoirilla onkin; ihmislauma kasvaa sitä mukaa, kun kertoo soittajille paskamakin vieressä odottavasta mäyräkoirasta.

(Kuvassa työmaapäällikkö Mis-Zer Play it Again Impi! tarkkailee puutavaran laatua.)

Lyhytterapiaa ja omantunnontuskia

En mielestäni ole erityisen kiinnostunut ihmislaumani tavaroista. En, vaikka ne joskus lojuvatkin houkuttelevasti pitkin lattioita. Mistään lihatiskistä kun ei sentään ole kysymys, ei. Päättivät sitten kuitenkin, että tarvitsen vähintään ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa päästäkseni eroon omantunnontuskista, jollaisia aamutossujen (ja ehkä myös Seattle SuperSonicsin tennareiden) syöminen aiheuttaa.  Kysynpä vaan, että kenellä niitä omantunnontuskia olikaan? Olisivat laittaneet kystä kyllä, niin ei tarvitsisi minunkaan hikisiä kenkiä jyrsiä. Terapiamuoto oli kuitenkin mielenkiintoinen. Tuijota siinä sitten tossujen kuvaa. Kenellä syttyi lamppu?

(Kuva istunnostani. Huomaa jäykistynyt niska.)