21.2.2010

mejä? jahtimakkara? meitsikö?


(vauhdin hurmaa vailla saaliin surmaa)

Wuh! Hau!

Nyt kun meitsi on vihdoin iso koira, niin harrastuksenikin ovat muuttuneet. Ihmiseni ovat riemastuneet aina silloin tällöin, kun häntäni muuttuu antenniksi, kulku vauhdikkaaksi ja tähtäimessä on lateksipossua eläväisempi kohde - olkoonkin että olen amputoinut parhaiden taitojeni mukaan tämän kaverini liikkeitä hidastaakseni siltä kaikki sorkat. Ja saparon. Ja korvat. Niin ja töpselikärsän tottakai.

Erilaisten liikkuvien asioiden jahtaaminen on ollut lempiharrastuksiani niin kauan kuin muistan. Noin vuosi sitten varmistin, että hyvät hajut ja liike kuuluvat erottamattomasti yhteen. Viehkeämpi ihmiseni on samaa mieltä, mutta näin todetessaan hän käyttää normaalia isompaa ääntä ja katsoo karvaisempaan ihmiseeni... eikä aina mainitse hajuja hyviksi. Kummia nuo ihmiset.

Tämä jahtimakkara on kuitenkin saanut nimelleen katetta jo useampaankin kertaan. Todistusaineisto A (kuva) osoittaa kuinka kirmaan järvenselällä kohti repolaisen jälkiä noin vuosi sitten. Seikkailu päätyi kuitenkin valmiin lihapadan ääreen, sillä ihmiseni lakkoilivat kriittisellä hetkellä: kettu kun paljastui ohikulkevaksi pitkämatkalaiseksi eikä matka maistunut kuin meitsille. Oltiinhan sitä vasta oltu ulkona vaivaiset kuusi tuntia, pikkkupakkasessa!

Edellätapahtuneen jälkeen olen kuitenkin saanut kotini lähimaastossa, ihmistäni ulkoiluttaessa, kiinni oikean suurpedon! Retuutin mahtavan saaliini sen haisevamman ihmiseni jalkojen juureen, joka äityi kehumaan johtajaansa vallan mahdottomasti. Kirsuni vallan punehtui, eikä pelkästään tuon pedon verestä...

Ei kommentteja: