Lyhytterapiaa ja omantunnontuskia

En mielestäni ole erityisen kiinnostunut ihmislaumani tavaroista. En, vaikka ne joskus lojuvatkin houkuttelevasti pitkin lattioita. Mistään lihatiskistä kun ei sentään ole kysymys, ei. Päättivät sitten kuitenkin, että tarvitsen vähintään ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa päästäkseni eroon omantunnontuskista, jollaisia aamutossujen (ja ehkä myös Seattle SuperSonicsin tennareiden) syöminen aiheuttaa.  Kysynpä vaan, että kenellä niitä omantunnontuskia olikaan? Olisivat laittaneet kystä kyllä, niin ei tarvitsisi minunkaan hikisiä kenkiä jyrsiä. Terapiamuoto oli kuitenkin mielenkiintoinen. Tuijota siinä sitten tossujen kuvaa. Kenellä syttyi lamppu?

(Kuva istunnostani. Huomaa jäykistynyt niska.)

Etsi eroavaisuudet

"Onkos tuo semmoinen dobermannin pentu?" 

Näin kyseli eräs kemisti puoli vuotta sitten Agricolan puistossa ulkoiluttajaltani. Pöh! Kaikkea ne kyselevätkin. Onhan meissä mäyräkoirissa tietysti paljonkin yhteneväisyyksiä dobbereiden kanssa (mahtava etupurenta, sulavalinjainen kaulan kaari, riskit reidet ja loputon ruokahalu), mutta väitän että lattianrajasta löytyy enemmän herkkuja. Tapasin tänään Ratakadun koirapuistossa vihdoinkin kaltaiseni. Tai no, kuva kertonee kaiken, kiitos sen ottajalle...

(Kuvassa minä ja kaksoisolentoni. Kuva: Sulo-olennon ulkoiluttaja)

Projektina esteetön ulkohuone

Olen viettänyt kesää ihmislaumani kanssa (ja Siran!) mökillä Pudasjärven korvessa. Mökkeilyyn liittyy mielestäni jotain selittämätöntä taikaa, ja se taika on ilmassa, vedessä, suossa, ojissa, rannoissa ja kallioilla. Mökillä ihmisetkin muuttuvat, kuin taikaiskusta, maanisiksi. Aikansa istuskeltuaan heidän on käynnistettävä jos jonkinlaisia projekteja. Toiset niistä johtavat tuloksiin, toiset niistä jäävät lojumaan pihapiiriin meikäläiselle sopiviksi luolastoiksi. 

Jokunen viikko sitten kahdella jalalla seisovat päättivät ryhtyä rakentamaan uutta ulkohuonetta. Vanha on mielestäni oikein oiva, mutta minultapa asiaa ei kysytty. Päätin kuitenkin osallistua projektiin, ja osoittaa miten tarmokas apu rakentamisessa tälläinen mäyräkoira osaa olla (jos haluaa ja keittokinkkua riittää). Oman osuuteni päätin hoitaa projektiluontoisesti tutustumalla naapuruston ulkohuoneisiin, kerätä niistä plussat ja miinukset, ja testata niiden esteettömyys. Kaksijalkaisethan käsittävät esteettömyyden riittävinä kaiteina ja liuskoina, mutta meikätyttö se sanoo että esteettömyys on tärkeää myös mäyräkoiralle! Esteetön pääsy mielenkiintoisiin koloihin ja luoliin, sekä tapahtumien keskipisteeseen noin yleensä, tulisi olla kaiken rakennetun ympäristön suunnittelun tärkein lähtökohta!

Esteettömyyskartoitukseni naapurimökeillä päättyi kolmannen tai neljännen ulkohuoneen kohdalle, minusta johtumattomista syistä. Nahka punaisena kiljuva korsto kun tuli hakemaan minut, juuri kun olin päässyt naapurin ulkohuoneen takana olevasta luukusta sisään itse koppiin. Kopissa ei oltu siivottu, enkä tiedä miten ihmiset sinne itsekään mahtuvat. Ylläni möllötti reikä ja vasta sen toiselta puolelta erotin katon. Kopin lattia oli kauttaaltaan sinapinkeltaisen, ruskean ja mustan liejun peitossa. Testasin sen viskositeettia siinä kevyesti kieriskelemällä. Aromi oli melkoinen, ja muistutti ruoaksi saamaani naudan mahalaukkua. Onneksi naudan mahalaukku on suurinta herkkuani, joten huussikierros ei ollut ollenkaan hääppöinen. Samaan aikaan kopin ulkopuolelta kuului huhuilua. Minua etsittiin. 

Kun sitten innoissani juoksin noutajaani tervehtimään ja kertomaan kartoitukseni saldosta, muuttui vastaanottajan ilme täysin. En vieläkään tiedä mitä hän oikein tarkoitti, mutta seuraavaksi löysin itseni viisitoista-asteisesta järvestä. Turkkiini siveltiin jos jonkinlaista myrkkyä ja ihmiset parveilivat närkästyneinä ympärilläni. Eikö sinapinkeltainen kuorrutus heille kelvannutkaan? Olisin vaan halunnut sanoa, että kyseinen huussi saisi minulta täydet pisteet esteettömyydestä. Siihenhän pääsi tutustumaan aukosta kuin aukosta, jopa tälläinen nakki!

(Kuvassa esteetön pikkula ihmisperspektiivistä. Kuva: Helsingin Sanomat)

Kirjeitä kavereille

Aikuiseksi muuttuminen on kummaa. Ennen kevään juoksenteluaikoja en juuri välittänyt haistella joka kantoa ja kiveä. Tuntui, että maailma ympärilläni on täynnä mielenkiintoisia otuksia, ääniä ja tapahtumia, eikä aikani riittäisi mitenkään pusikoiden nuuhkimiseen. Hillopäivien jälkeen kirsuuni on suorastaan virrannut kaiken maailman hajut, enkä malttaisi mitenkään jättää näitä tuoksuviestejä lukematta, saati niihin vastaamatta.

Vielä talvella reippaan kävelylenkin saldo oli pari vastauskirjettä. En viitsinyt vaivautua sen suuremmin itsestäni ilmoittelemaan, mutta jokin minussa on nyt muuttunut. Saattaisin pienemmälläkin puskajuoksulla viestitellä joka korrelle. Mistä sitä merkkiainetta riittääkin?

Olen näiden pienten viestien kautta tutustunut jos jonkinlaiseen murmeliin, jota en olisi tullut varmasti muuten edes huomanneeksi. Kirjeeni ovat saaneet pääosin hyvää palautetta. Edes frendini Sira, joka tavallisesti ei meikäläisen kirjeenvaihdosta oikein välitä, on ryhtynyt laatimaan minulle vastauksia.

  

(Kuvassa minä itse teossa vakiopaikallani)

Jahtimakkaran tilastointi

Eräänä iltana tätä hajutonta päiväkirjaa naputellessa meitsi liittyä päräytti myös kotimaisen blogilista.fi -palvelun käyttäjäksi. Koska tilastointi, listasijoitukset ja muu virtuaalinen kilpailu on meitsille melko toissijaista puuhastelua (tämä nakki viuhuu vaan kunnonmetsikössä ja etsii hajuja ja mieluiten kaverin kanssa kilpaillen), kävin nyt sadepäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa kuikkimassa mitä tämä palvelu oikein sisältää.

Kun lähestyin asiaa hakukonepalvelun kautta, niin blogilista.fi oli tuloksissa ansiokkaasti toisena. Hau! Hyvältä näyttää!

Hassua ja outoa oli kuitenkin se, että tulokseksi tuli palvelun oma avainsanalista, jossa meitsin päivyriä ei näkynyt lainkaan! Ja kun tein haun blogilista.fi:n hakemistoon, niin sain saman tuloksen. Mitäkummaa!? Hau! Pitäisikö minun vaihtaa päiväkirjani nimeä? Mikä ihmeen avainsanalista se tämmöinen on, kun ei näy? Vai olinko popsinut happamia papanoita kun naputtelin avainsanoja päiväkirjaa palveluun rekisteröidessäni?

Tämän jälkeen tassuttelin saman taikasanan blogilista.fi:n omaan hakukoneeseen, sain tuloksen jossa tietoni näkyivät. Olin siis olemassa keinotekoisestikin!

Siirryin tämän helpottavan tiedon jälkeen tutkimaan omia tietojani. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota blogilista.fi:n hakutuloksessa sen kuvaukseen. Mikä ihmeen kahdeksankiloa! Olen kyllä päivittänyt päiväkirjani etusivulle joka gramman ajoillaan - meitsi on painanut yhdeksän kiloa jo kuukausikaupalla! Tämän lisäksi pikkuinen kuva on ikivanha, vanhasta jutusta. Kuten tiedot viimeisimmistä kirjoituksistanikin. Ja blogilista.fi on muka päivittänyt tiedot blogistani alle kolme tuntia sitten?!

Poronpapanat sanon minä. Aloitin selvittämään asiaa suu vaahdossa. Olivatko avainsanat vääriä? Eikö blogilista.fi osaakaan hakea tietoja blogistani jonne näitä haukkujani jupisen - täytyykö nämä tiedot sittenkin itse päivittää, tännekin? Kotiväkeni karvaisin höpisi vieressä jotain Web 2.0 -tekniikoiden puuttumisesta. Oli tainnut jäädä punainen aamupapana ottamatta...

Hetken kulttua asiat selvisivät - meitsin täytyy siis päivittää blogilista.fi:in tiedot ja ilmeisesti harkita ihmiseni mainitsemien, mystisten SEO-hommien aloittamista (em. mukaan vanhemmat ihmiset viittaavat tällä sanalla vanhoihin "huoltoasemiin" (mitä ihmettä ne nyt sitten ovatkaan), ja nuoremmat näihin päiväkirjoihin. Ota tästä nyt selvää.

Piti siis pyytää kotiväkeä auttamaan, omat tassuni eivät oikein riittäneet tämmöisiin päivyrin huoltohommiin. Hetken virittelyn jälkeen oli jälkimaun aika.

Karvaisempi puolisko kotiväestäni selitti namupalojen (kananlastut ovat nyt pop!) kanssa seuraavasti: "Blogilista.fi -palvelun helppokäyttöisyys ja käyttäjäystävällisyys olivat kohtalaista tasoa". Itse kyllä tykännyt että palvelulla haetaan erikseen sekä avainsanoja että kaikkea sisältöä - miksi nämä eivät ole yhdistettyjä palveluja?. Lisäksi ihmiseni kommentoi, että "automatiikan kanssa palvelun laatu on vähän niin ja näin".

Tämä nakki sai näkyvyyttä vasta itse sivuja viriteltyään. Arvosteluksi annan tämän vuoksi kymmenestä jäniksenkorvasta kuusi ja puoli. Lisää automatiikkaa! Lisää namupaloja tähänkin palveluun!

Mainittakoon kuitenkin että tästä palvelusta löytyi eräs erittäin miellyttävä asia: Päiväkirjallani on jo kokonaiset kolme tilaajaa! Epäilen kyllä että nämä lukijat ovat molemmat ihmiseni ja lisäksi heistä sen pitkähiuksisen emo (se, joka ainoana ihmisenä maailmassa tiputtelee minulle herkkupaloja siitä kylmästä valkoisesta ja paksuovisesta kaapista, joka tuntuu löytyvän jokaisesta kodistani).

Pro mäyräkoirien maahanmuutto

Voisiko joku ottaa vaaliteemakseen mäyräkoirien maahanmuuton helpottamisen? Rajojen takana asuu varmasti miljoonittain hyväverisiä nakkuja, jotka haluaisivat tulla kisuamaan meitsin kanssa vaikkapa Pudasjärvelle! Voisiko joku paikallinen seurakunta ottaa suojiinsa ne sesset, jotka saapuvat Suomeen ilman virallista pakolaisstatusta? Virossakin olisi liuta lajitovereita odottamassa rakastavaa kotia, miksi kukaan ei tee mitään? Entäpä jos adoptoisin itselleni sisaruksen? Mitenhän se onnistuisi? Taidanpa ottaa yhteyttä lähimpään eläinsuojeluyhdistykseen.

(Kuvassa minä ja maahanmuuttajaystäväni Dora)

Kyllä vesissä on eroja!

Kyllähän se vaan on niin, että yksi parhaista tavoista viettää kuumaa kesäpäivää on hankkiutua veden ääreen. Luonnonvesien merkityksen meikäläinen ymmärtää tietysti pitkäaikaisen kokemuksen kautta, ja tarkan arvioinnin perusteella. Yleensä arviointini perustuvat puhtaasti makuaistiin, mutta toisinaan nojaan myös hajuihin (taidanpa muuten järjestää seuraavaksi vesipruuvin!). Jos nimittäin joku ei meikäläisen suussa maistu, ei se ole silloin soveliasta syötäväksi muillekaan lajitovereille. Erityisen maukas kesäkohde on Jongunjärvi. Siellä kun voi vettä lipsutella suoraan rannasta yötä päivää. Aika mukava tuo paikka on myös siksi, että siellä mäyräkoirakin voi todella harrastaa. Päivät kuluvat jouhevasti oravia jahdatessa, linnunpesiä haistellessa, rantakiviä nuoleskellessa, hiekkaa kaivellessa ja mullassa kieriskellessä. Ja kun vielä naapurissa asustaa liuta kavereita, ei meikäläinen muuta ehdi tehdäkään kuin fiilistellä!

Ja vaikka ei ihan heti uskoisi, viihdyn erinomaisesti veneessä. Moottorilla tai ilman. Aivan sama, kunhan aurinko paistaa.

(Kuvassa: Tähystelen valppaana ulapalle, tai siis öh, järvenselälle.)