Mutantti!

Eräs viime keväinen seikkailuni johti minut mitä omituisimpaan tilanteeseen. Voi poronpapanat, olisittepa olleet paikalla!

Olin laumani kanssa liikkeellä, ja eräässä pihassa törmäsin kaltaiseeni karvaiseen töppöjalkaan. Iloisena nakkina lähestyin uutta tuttavuutta häntä heiluen, mutta uusi kaveri ei juurikaan somaa häntäänsä heilutellut. Sen sijaan nelijalka vetäytyi askel askeleelta päästellen samalla omituisia, sähiseviä ääniä.

Peruuttaessaan otus käytti sangen ketterästi ympäröivää maastoa hyväkseen. Tilanne alkoi huolestuttaa, ja kesken tutustumisen päätin vaihtaa lähestymistäni hieman varovaisempaan suuntaan - jospa tämä ei pidäkään painimisleikeistä kuten Siiri-teini tai Paavi-vanhus?

Yhtäkkiä pätkä teki tempuista ihmeellisimmän - kiihdytti sähinäänsä ja suureksi hämmästyksekseni veti tassujensa kätköistä esiin pienet ja vaaleanpunaiset piikit. Kynnet! Vetäydyin pelottavan otuksen lähituntumasta ja yritin tehdä tuttavuutta hieman etäämmältä. Miten se tuon oikein teki? Minulla kynnet ovat mustat ja paksut ja ne lyhenevät joko kaivelemalla tai sitten ihmisen avustuksella (tästä jälkimmäisestä lisää toisella kertaa).

Hetken sähinän jälkeen tämä outo koira vetäytyi oman kotitalonsa alle. Jäin miettimään oliko kyseessä kenties jonkinlainen syrjäseudulla taantunut koirarotu... mutantti?

mejä? jahtimakkara? meitsikö?

(vauhdin hurmaa vailla saaliin surmaa)

Wuh! Hau!

Nyt kun meitsi on vihdoin iso koira, niin harrastuksenikin ovat muuttuneet. Ihmiseni ovat riemastuneet aina silloin tällöin, kun häntäni muuttuu antenniksi, kulku vauhdikkaaksi ja tähtäimessä on lateksipossua eläväisempi kohde - olkoonkin että olen amputoinut parhaiden taitojeni mukaan tämän kaverini liikkeitä hidastaakseni siltä kaikki sorkat. Ja saparon. Ja korvat. Niin ja töpselikärsän tottakai.

Erilaisten liikkuvien asioiden jahtaaminen on ollut lempiharrastuksiani niin kauan kuin muistan. Noin vuosi sitten varmistin, että hyvät hajut ja liike kuuluvat erottamattomasti yhteen. Viehkeämpi ihmiseni on samaa mieltä, mutta näin todetessaan hän käyttää normaalia isompaa ääntä ja katsoo karvaisempaan ihmiseeni... eikä aina mainitse hajuja hyviksi. Kummia nuo ihmiset.

Tämä jahtimakkara on kuitenkin saanut nimelleen katetta jo useampaankin kertaan. Todistusaineisto A (kuva) osoittaa kuinka kirmaan järvenselällä kohti repolaisen jälkiä noin vuosi sitten. Seikkailu päätyi kuitenkin valmiin lihapadan ääreen, sillä ihmiseni lakkoilivat kriittisellä hetkellä: kettu kun paljastui ohikulkevaksi pitkämatkalaiseksi eikä matka maistunut kuin meitsille. Oltiinhan sitä vasta oltu ulkona vaivaiset kuusi tuntia, pikkkupakkasessa!

Edellätapahtuneen jälkeen olen kuitenkin saanut kotini lähimaastossa, ihmistäni ulkoiluttaessa, kiinni oikean suurpedon! Retuutin mahtavan saaliini sen haisevamman ihmiseni jalkojen juureen, joka äityi kehumaan johtajaansa vallan mahdottomasti. Kirsuni vallan punehtui, eikä pelkästään tuon pedon verestä...

Olen selkä!

Hau, hau, I'm back!

Paljon on vettä virrannut Vantaankoskessa sitten edellisen päivityksen. Entinen naapurini jopa epäili minun menettäneen kirjoittamisen lahjani, ja sainkin tauosta maata vavisuttavat haukut. Elämä on ollut yllättävää ja kuten kaikilla lahjakkailta mäyräkoirilta – mukaanlukien minulta – yllätykset saattavat turmella luovuuden. Mihinkään apatiaan en suinkaan ole päätynyt, mutta myönnettävä on että olin täysi penikka edellisen postauksen aikoihin! Siksipä päätin jatkaa hieman sivistyneemmillä aiheilla tästä eteenpäin. Katsokaa vaikka.

Syksyn kylmät kylvyt

Edellisistä kylmistä kylvyistä toivuttuani palasin rikospaikalle. Luottamus minun ja kotiväkeni välillä palautui vähitellen, joten päätin testata sitä taas uudelleen. Ulkohuone ei kuitenkaan houkutellut, oli se sen verran rankkaa seistä jääkylmässä järvessä ja päälle vielä lämpimässä suihkussa. Löysin kuitenkin jotain muuta mukavaa, kirkasta jossa oli kiva kiehnätä. Vanha silli ei tainnut haista hyvältä ihmislajin nenään, sillä päädyin taas kylpemään. Oikeastaan päädyin kylpemään viikonlopun aikana yhteensä kolmesti. 

Mäntysuopa osoittautui tehokkaimmaksi pesuaineeksi kamppailussa sillinhajuisia tahroja vastaan. Vertailussa mäntysuovalle hävisivät apteekin omat tökötit, sekä kaupan linnashampoot. Eihän nyt sellaisia kannata meikäläisen turkkiin tuhlata! Mäntysuopa toi mukanaan kauniin kiillon, sitä minun kelpasi järvenpinnasta tuijotella. Taisivat ahvenaisetkin tykätä kuvastani, kun tulivat sitä eteeni pällistelemään.

(Kuvan nakki liittyy rikokseen.)

Kaupungin Kingi!

Todellinen Kingi tavattu käyskentelemässä Oulun keskustassa. Minä en vaan ole tavannut, pahus soikoon. Viittiskö joku järjestää treffit, voisimme kuroa umpeen tätä sukupolvien välistä kuilua ja haistella yhdessä maailmaa!?

(Kuvassa kuuro [viittomakielinen?] lyhytkarvainen mäyräkoira "Kingi" 16v.)

Urakka etenee

Ulkohuussi se saavuttaa pian harjakorkeutensa, ja muutaman viikon takaista ulkohuoneseikkailuani muistellaan jo hyväksyvin katsein. Taisin, kieltämättä, ottaa hieman liian tosissani tärkeän roolini urakan pomona. Saapa nähdä onko uudessa makissa huomioitu meikäläistä ollenkaan. Kantaa on ainakin otettu!

Harjakaisetkin saadaan varmasti viettää ennen lumia. Kunhan säästäisivät minut niiltä huonoilta mäyräkoiravitseiltä, tykkään enemmän sankarirooleista. Työn jouheva eteneminen on mahdollista tietysti vain siksi, että työmaalle valittiin oikea päällikkö: minä. Eihän siitä työskentelystä tule mitään, jos ei joku johda revohkaa. Taisi olla muuten yksi edellytys rakennusluvan saamiselle, että valvojaksi valitaan aito, kelpoisuutensa todistanut, mäyräkoira. 

Kumman motivoiva vaikutus meillä mäyräkoirilla onkin; ihmislauma kasvaa sitä mukaa, kun kertoo soittajille paskamakin vieressä odottavasta mäyräkoirasta.

(Kuvassa työmaapäällikkö Mis-Zer Play it Again Impi! tarkkailee puutavaran laatua.)

Lyhytterapiaa ja omantunnontuskia

En mielestäni ole erityisen kiinnostunut ihmislaumani tavaroista. En, vaikka ne joskus lojuvatkin houkuttelevasti pitkin lattioita. Mistään lihatiskistä kun ei sentään ole kysymys, ei. Päättivät sitten kuitenkin, että tarvitsen vähintään ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa päästäkseni eroon omantunnontuskista, jollaisia aamutossujen (ja ehkä myös Seattle SuperSonicsin tennareiden) syöminen aiheuttaa.  Kysynpä vaan, että kenellä niitä omantunnontuskia olikaan? Olisivat laittaneet kystä kyllä, niin ei tarvitsisi minunkaan hikisiä kenkiä jyrsiä. Terapiamuoto oli kuitenkin mielenkiintoinen. Tuijota siinä sitten tossujen kuvaa. Kenellä syttyi lamppu?

(Kuva istunnostani. Huomaa jäykistynyt niska.)

Etsi eroavaisuudet

"Onkos tuo semmoinen dobermannin pentu?" 

Näin kyseli eräs kemisti puoli vuotta sitten Agricolan puistossa ulkoiluttajaltani. Pöh! Kaikkea ne kyselevätkin. Onhan meissä mäyräkoirissa tietysti paljonkin yhteneväisyyksiä dobbereiden kanssa (mahtava etupurenta, sulavalinjainen kaulan kaari, riskit reidet ja loputon ruokahalu), mutta väitän että lattianrajasta löytyy enemmän herkkuja. Tapasin tänään Ratakadun koirapuistossa vihdoinkin kaltaiseni. Tai no, kuva kertonee kaiken, kiitos sen ottajalle...

(Kuvassa minä ja kaksoisolentoni. Kuva: Sulo-olennon ulkoiluttaja)

Projektina esteetön ulkohuone

Olen viettänyt kesää ihmislaumani kanssa (ja Siran!) mökillä Pudasjärven korvessa. Mökkeilyyn liittyy mielestäni jotain selittämätöntä taikaa, ja se taika on ilmassa, vedessä, suossa, ojissa, rannoissa ja kallioilla. Mökillä ihmisetkin muuttuvat, kuin taikaiskusta, maanisiksi. Aikansa istuskeltuaan heidän on käynnistettävä jos jonkinlaisia projekteja. Toiset niistä johtavat tuloksiin, toiset niistä jäävät lojumaan pihapiiriin meikäläiselle sopiviksi luolastoiksi. 

Jokunen viikko sitten kahdella jalalla seisovat päättivät ryhtyä rakentamaan uutta ulkohuonetta. Vanha on mielestäni oikein oiva, mutta minultapa asiaa ei kysytty. Päätin kuitenkin osallistua projektiin, ja osoittaa miten tarmokas apu rakentamisessa tälläinen mäyräkoira osaa olla (jos haluaa ja keittokinkkua riittää). Oman osuuteni päätin hoitaa projektiluontoisesti tutustumalla naapuruston ulkohuoneisiin, kerätä niistä plussat ja miinukset, ja testata niiden esteettömyys. Kaksijalkaisethan käsittävät esteettömyyden riittävinä kaiteina ja liuskoina, mutta meikätyttö se sanoo että esteettömyys on tärkeää myös mäyräkoiralle! Esteetön pääsy mielenkiintoisiin koloihin ja luoliin, sekä tapahtumien keskipisteeseen noin yleensä, tulisi olla kaiken rakennetun ympäristön suunnittelun tärkein lähtökohta!

Esteettömyyskartoitukseni naapurimökeillä päättyi kolmannen tai neljännen ulkohuoneen kohdalle, minusta johtumattomista syistä. Nahka punaisena kiljuva korsto kun tuli hakemaan minut, juuri kun olin päässyt naapurin ulkohuoneen takana olevasta luukusta sisään itse koppiin. Kopissa ei oltu siivottu, enkä tiedä miten ihmiset sinne itsekään mahtuvat. Ylläni möllötti reikä ja vasta sen toiselta puolelta erotin katon. Kopin lattia oli kauttaaltaan sinapinkeltaisen, ruskean ja mustan liejun peitossa. Testasin sen viskositeettia siinä kevyesti kieriskelemällä. Aromi oli melkoinen, ja muistutti ruoaksi saamaani naudan mahalaukkua. Onneksi naudan mahalaukku on suurinta herkkuani, joten huussikierros ei ollut ollenkaan hääppöinen. Samaan aikaan kopin ulkopuolelta kuului huhuilua. Minua etsittiin. 

Kun sitten innoissani juoksin noutajaani tervehtimään ja kertomaan kartoitukseni saldosta, muuttui vastaanottajan ilme täysin. En vieläkään tiedä mitä hän oikein tarkoitti, mutta seuraavaksi löysin itseni viisitoista-asteisesta järvestä. Turkkiini siveltiin jos jonkinlaista myrkkyä ja ihmiset parveilivat närkästyneinä ympärilläni. Eikö sinapinkeltainen kuorrutus heille kelvannutkaan? Olisin vaan halunnut sanoa, että kyseinen huussi saisi minulta täydet pisteet esteettömyydestä. Siihenhän pääsi tutustumaan aukosta kuin aukosta, jopa tälläinen nakki!

(Kuvassa esteetön pikkula ihmisperspektiivistä. Kuva: Helsingin Sanomat)

Kirjeitä kavereille

Aikuiseksi muuttuminen on kummaa. Ennen kevään juoksenteluaikoja en juuri välittänyt haistella joka kantoa ja kiveä. Tuntui, että maailma ympärilläni on täynnä mielenkiintoisia otuksia, ääniä ja tapahtumia, eikä aikani riittäisi mitenkään pusikoiden nuuhkimiseen. Hillopäivien jälkeen kirsuuni on suorastaan virrannut kaiken maailman hajut, enkä malttaisi mitenkään jättää näitä tuoksuviestejä lukematta, saati niihin vastaamatta.

Vielä talvella reippaan kävelylenkin saldo oli pari vastauskirjettä. En viitsinyt vaivautua sen suuremmin itsestäni ilmoittelemaan, mutta jokin minussa on nyt muuttunut. Saattaisin pienemmälläkin puskajuoksulla viestitellä joka korrelle. Mistä sitä merkkiainetta riittääkin?

Olen näiden pienten viestien kautta tutustunut jos jonkinlaiseen murmeliin, jota en olisi tullut varmasti muuten edes huomanneeksi. Kirjeeni ovat saaneet pääosin hyvää palautetta. Edes frendini Sira, joka tavallisesti ei meikäläisen kirjeenvaihdosta oikein välitä, on ryhtynyt laatimaan minulle vastauksia.

  

(Kuvassa minä itse teossa vakiopaikallani)

Jahtimakkaran tilastointi

Eräänä iltana tätä hajutonta päiväkirjaa naputellessa meitsi liittyä päräytti myös kotimaisen blogilista.fi -palvelun käyttäjäksi. Koska tilastointi, listasijoitukset ja muu virtuaalinen kilpailu on meitsille melko toissijaista puuhastelua (tämä nakki viuhuu vaan kunnonmetsikössä ja etsii hajuja ja mieluiten kaverin kanssa kilpaillen), kävin nyt sadepäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa kuikkimassa mitä tämä palvelu oikein sisältää.

Kun lähestyin asiaa hakukonepalvelun kautta, niin blogilista.fi oli tuloksissa ansiokkaasti toisena. Hau! Hyvältä näyttää!

Hassua ja outoa oli kuitenkin se, että tulokseksi tuli palvelun oma avainsanalista, jossa meitsin päivyriä ei näkynyt lainkaan! Ja kun tein haun blogilista.fi:n hakemistoon, niin sain saman tuloksen. Mitäkummaa!? Hau! Pitäisikö minun vaihtaa päiväkirjani nimeä? Mikä ihmeen avainsanalista se tämmöinen on, kun ei näy? Vai olinko popsinut happamia papanoita kun naputtelin avainsanoja päiväkirjaa palveluun rekisteröidessäni?

Tämän jälkeen tassuttelin saman taikasanan blogilista.fi:n omaan hakukoneeseen, sain tuloksen jossa tietoni näkyivät. Olin siis olemassa keinotekoisestikin!

Siirryin tämän helpottavan tiedon jälkeen tutkimaan omia tietojani. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota blogilista.fi:n hakutuloksessa sen kuvaukseen. Mikä ihmeen kahdeksankiloa! Olen kyllä päivittänyt päiväkirjani etusivulle joka gramman ajoillaan - meitsi on painanut yhdeksän kiloa jo kuukausikaupalla! Tämän lisäksi pikkuinen kuva on ikivanha, vanhasta jutusta. Kuten tiedot viimeisimmistä kirjoituksistanikin. Ja blogilista.fi on muka päivittänyt tiedot blogistani alle kolme tuntia sitten?!

Poronpapanat sanon minä. Aloitin selvittämään asiaa suu vaahdossa. Olivatko avainsanat vääriä? Eikö blogilista.fi osaakaan hakea tietoja blogistani jonne näitä haukkujani jupisen - täytyykö nämä tiedot sittenkin itse päivittää, tännekin? Kotiväkeni karvaisin höpisi vieressä jotain Web 2.0 -tekniikoiden puuttumisesta. Oli tainnut jäädä punainen aamupapana ottamatta...

Hetken kulttua asiat selvisivät - meitsin täytyy siis päivittää blogilista.fi:in tiedot ja ilmeisesti harkita ihmiseni mainitsemien, mystisten SEO-hommien aloittamista (em. mukaan vanhemmat ihmiset viittaavat tällä sanalla vanhoihin "huoltoasemiin" (mitä ihmettä ne nyt sitten ovatkaan), ja nuoremmat näihin päiväkirjoihin. Ota tästä nyt selvää.

Piti siis pyytää kotiväkeä auttamaan, omat tassuni eivät oikein riittäneet tämmöisiin päivyrin huoltohommiin. Hetken virittelyn jälkeen oli jälkimaun aika.

Karvaisempi puolisko kotiväestäni selitti namupalojen (kananlastut ovat nyt pop!) kanssa seuraavasti: "Blogilista.fi -palvelun helppokäyttöisyys ja käyttäjäystävällisyys olivat kohtalaista tasoa". Itse kyllä tykännyt että palvelulla haetaan erikseen sekä avainsanoja että kaikkea sisältöä - miksi nämä eivät ole yhdistettyjä palveluja?. Lisäksi ihmiseni kommentoi, että "automatiikan kanssa palvelun laatu on vähän niin ja näin".

Tämä nakki sai näkyvyyttä vasta itse sivuja viriteltyään. Arvosteluksi annan tämän vuoksi kymmenestä jäniksenkorvasta kuusi ja puoli. Lisää automatiikkaa! Lisää namupaloja tähänkin palveluun!

Mainittakoon kuitenkin että tästä palvelusta löytyi eräs erittäin miellyttävä asia: Päiväkirjallani on jo kokonaiset kolme tilaajaa! Epäilen kyllä että nämä lukijat ovat molemmat ihmiseni ja lisäksi heistä sen pitkähiuksisen emo (se, joka ainoana ihmisenä maailmassa tiputtelee minulle herkkupaloja siitä kylmästä valkoisesta ja paksuovisesta kaapista, joka tuntuu löytyvän jokaisesta kodistani).

Pro mäyräkoirien maahanmuutto

Voisiko joku ottaa vaaliteemakseen mäyräkoirien maahanmuuton helpottamisen? Rajojen takana asuu varmasti miljoonittain hyväverisiä nakkuja, jotka haluaisivat tulla kisuamaan meitsin kanssa vaikkapa Pudasjärvelle! Voisiko joku paikallinen seurakunta ottaa suojiinsa ne sesset, jotka saapuvat Suomeen ilman virallista pakolaisstatusta? Virossakin olisi liuta lajitovereita odottamassa rakastavaa kotia, miksi kukaan ei tee mitään? Entäpä jos adoptoisin itselleni sisaruksen? Mitenhän se onnistuisi? Taidanpa ottaa yhteyttä lähimpään eläinsuojeluyhdistykseen.

(Kuvassa minä ja maahanmuuttajaystäväni Dora)

Kyllä vesissä on eroja!

Kyllähän se vaan on niin, että yksi parhaista tavoista viettää kuumaa kesäpäivää on hankkiutua veden ääreen. Luonnonvesien merkityksen meikäläinen ymmärtää tietysti pitkäaikaisen kokemuksen kautta, ja tarkan arvioinnin perusteella. Yleensä arviointini perustuvat puhtaasti makuaistiin, mutta toisinaan nojaan myös hajuihin (taidanpa muuten järjestää seuraavaksi vesipruuvin!). Jos nimittäin joku ei meikäläisen suussa maistu, ei se ole silloin soveliasta syötäväksi muillekaan lajitovereille. Erityisen maukas kesäkohde on Jongunjärvi. Siellä kun voi vettä lipsutella suoraan rannasta yötä päivää. Aika mukava tuo paikka on myös siksi, että siellä mäyräkoirakin voi todella harrastaa. Päivät kuluvat jouhevasti oravia jahdatessa, linnunpesiä haistellessa, rantakiviä nuoleskellessa, hiekkaa kaivellessa ja mullassa kieriskellessä. Ja kun vielä naapurissa asustaa liuta kavereita, ei meikäläinen muuta ehdi tehdäkään kuin fiilistellä!

Ja vaikka ei ihan heti uskoisi, viihdyn erinomaisesti veneessä. Moottorilla tai ilman. Aivan sama, kunhan aurinko paistaa.

(Kuvassa: Tähystelen valppaana ulapalle, tai siis öh, järvenselälle.)

Kevätmuutto jatkuu

(kuvassa urbaani metsänakki tarkkailemassa otuksia seinässä olevan ilmavan aukon läpi, lämmöstä ja valosta nauttien).

Kotiväki on hössöttänyt viime päivinä punaisten tippojeni lisäksi myös omien romujensa kanssa. Ensin muka siirreltiin monta laatikkoa ja tavarapussukkaa jonnekin pitkin pitkää ja kylmää talvea, ja nyt taas ollaan "muuttamassa". Mitä tässä nyt turhia muuttelemaan, kaikkihan on ihan hyvin (jos nyt poisluetaan Ransun ja Taatelin reviirinvaihdokset)! Hau!

Löysin siis itseni pari päivää sitten ihan uudesta paikasta. Menimme sisään isoon taloon, ja siirryimme ylöspäin tosi pienen, ikkunattoman huoneen avulla. Parin oven takaa eteeni avautui vain hivenen isompi huone, jossa kuitenkin oli ikkuna.

Ihmiset ympärillä hosuivat samojen rättien kanssa kuin aikaisemminkin, nyt he vain pyyhkivät joka paikan moneen kertaan, vaikka mitään punaista ei lattioilla näkynytkään. Outoa hommaa. Taitaa olla joillakin ne paljon puhutut "juoksut" tulossa...

Laatikkoja ja muuta rekvisittaa kannettiin huone puolilleen, ja kohta taas jatkui jynssääminen, avasivat vain välillä seinän isoa tuuletusaukkoa. Heti tämän aukon avauduttua huomasin lattialla kirkkaan ja lämpimän kohdan ja otin sen haltuuni. Lämmin paikka herätti muistoja lapsuusajoilta, grillin alla pötköttelystä. Kun ihmiseni yritti hätistellä minua siirtymään, sain hänet luovutamaan olemalla vain ölövinä. Kylmälle ja pimeälle kohdalleko minun olisi pitänyt pölijä siirtyä!

Hetken ihmettelyn jälkeen jättivät meitsin rauhaan, ja jäin raukeana seuraamaan tuuletusaukon ulkopuolella lentelevien, omaa muuttoaan tekevien pienten otusten säälittäviä houkutteluyrityksiä (jotka tapahtuivat pääasiassa viheltelemällä).

Eivätkö ne vieläkään tiedä että meitsi lentää ainoastaan ruokakupille!

Sarjassamme "Kielletyt makuupaikat, osa 1."

(Kuvassa "Kielletyt makuupaikat, osa 1.": Mummolan sänky)

Viekas vappu!

Olkoon kirottu tämä vappu!

Miksi ihmeessä ihmiset hankkiutuvat mäyräkoirien omistajiksi, jos eivät viitsi siivota niiden jälkiä. Sama valitus pätee kevääseen ja talveen, mutta vastuuttomuus näkyy parhaiten näin suurina juhlapyhinä. Ei siinä edes mitään, että meikäläinen joutuu puolustamaan paikkaansa lajini sisällä, mutta kun on kilpailtava vielä niiden kilisevien kavereiden kanssa! Ja jos meistä karvamakkaroista nyt vähän sotkua lenkkeilijöiden jalanpohjiin tarttuukin, on se sotku aivan toista luokkaa kuin niiden halpojen kopioiden, joiden nahkat lojuvat puistoissa ja teiden pientareilla, varsinkin heti vapun jälkeen.

Tänä vappuna sain itsekin tuntea anturoissani sen, mikä ero on aidolla mäyräkoiralla ja sen epätoivoisella kopiolla (joita ihmiset aivan liian usein ulkoiluttavat). Joku ruoja oli nimittäin päättänyt jättää sessensä kadun varteen ja seuraava ohikulkija sesseä sitten iloisesti potkaisi. Minä se tuon sotkun päälle kävellä vätystin, nyt on varpaanväli tulehtunut ja loppu historiaa. Elli määräsi parin viikon pillerikuurin, sanoi että sillä ne lasinsirpaleet lähtevät varpaidenvälistä. On se vaan niin kurjaa, kun eivät voi tehdä sellaisia nappeja, että ne maistuisivat tässäkin suussa. Pari päivää nappeja popsittuani osaan erotella antibiootin niin lauantaimakkaran, maksalaatikon, lihapateen kuin kinkunkin seasta. Hyi olkoon!

Anokoot armoa se sellainen olento, jonka tapaan puistosta mäyräkoiria rikkomasta. Puren sitä armotta varpaanvälistä!

(Kuvassa lasinsiru koteloituneena maailman vetävimmän Impin varpaanväliin.)

Goodbye kaverit!

Vitsi mikä muuttovimma ihmisiin keväisin iskee. Meikäläisen mielestä kevään pitäisi olla varattu narttujen juoksenteluun ja urosten perässäjuoksenteluun. Ei minkäänlaiseen muuttamiseen. Lueskelin tässä hiljan jalkakäytävän reunaan jätetystä kirjeestä, että vaippabuddyni Ransu vaihtaa maisemia ts. vaihtaa reviiriä. Parin viikon kulutta sain toisen kirjeen, jossa kerrottiin että naapurini Taatelikin heittää hyvästit meitsin kulmille, ja lähtee merta edemmäs kalaan. Että ihmiset voivatkin olla ajattelemattomia! Vievät meitsiltä kaikki bestikset. Tässä on ilmeisesti ryhdyttävä aktivoitumaan uusien kontaktien luomisessa, muutenhan mulla ei ole enää kohta kirjeenvaihtokavereita lainkaan! Taidan laittaa paikallislehteen seuranhakuilmoituksen??


(Kuvassa: Ransu & minä rankan matsin jälkeen)

Junassa on hauska matkustaa

Tämä misu se reissaa ympäri Suomen, kuten tunnettua. Vaihdoinpa viimeinkin kiskoille ja junailin itseni Helsingistä Ouluun. Vauhdikkaalla Pendolinolla se kesti kuutisen tuntia, josta suurimman osan meikäläinen kiersi rapsutettavana lähipenkkien matkustajien jaloissa. Aika hyvin mulla riittikin kavereita koko matkalle!

Tunnustettava on, että Seinäjoen jälkeen matkanteko alkoi riittää. Otin parhaan "ota minut syliin" -ilmeeni, ja hyppäsin maisemaikkunan eteen vahtaamaan maisemia. Sylissä se on mäyräkoiran paikka. Levottomasta juoksenteluvaiheestani huolimatta selviydyin taistellen Oulun rautatieasemalle. Harmi ettei junassa ollut salskeaa urosseuraa. Olisin kyllä voinut vaikka peruuttaa alle...

Girl you'll be a Woman soon...

Mieli se vetää maahan mäyräkoirankin, ainakin pari kertaa vuodessa. Meikäläisen oireet alkoivat jokunen viikko sitten oikein toden teolla, kun ruokahalu hävisi ja tuli jotenkin... semmoinen levoton olo. Muutin suurin piirtein asumaan oven viereen, ulkoa kun tuli kaikenlaisia vetäviä hajuja ja mieli oli muutenkin sekasortoisessa tilassa. Toisaalta teki mieli huikennella, mutta toisaalta ei oikein viitsinyt alkaa millekään. Olenhan minä tietysti papanoita ja maksalaatikkoa vedellyt ja ihan perustyytyväinen persjalkanen olen edelleen, mutta jotain omituista on tapahtumassa.

Eilen ihmiset keräsivät sitten viimeisetkin matot lattioilta, ja levittivät sohvalle vanhan huovan. Kulkivat talouspaperin kanssa perässäni, ja hinkkasivat lattiaa aina euron kolikon kokoiselta alueelta. Kohta rysähdetään varmasti kaikki alakerran naapurin olohuoneeseen! Tänään huomasin, että lattialle on tiputeltu jotain punaista. Otin siihen tuntumaa ja voin vakuuttaa, että ketsuppia tai puolukkamehua se ei ole. Kuka viitsii sotkea näin piittaamattomasti?! Ja voi vitsi miten se voi mäyräkoiraa pissattaakin. Tavallisti meikäläisen ei tarvitse juuri ulkolenkillä kyykistellä, riittää kun tarpeensa toimittaa. Nyt ei oikeastaan riitä mikään...

Myös ihmisten käytös on muuttunut. Eivät tainneet eilen koirapuistossa silmääkään räpäyttää, niin tiiviisti kyttäsivät puuhasteluani naapurin Ransun kanssa. Onneksi Ransukaan ei moisesta tuijottelusta välitä, joten keskityimme täysillä leikkeihimme. Huolehtisivat mielummin niistä likaisista lattioista!

Taitaakin olla vaihteeksi tirsojen aika. Niiden jälkeen taitaa olla taas juoksuaika...

Nuuksion kevät

Nyt se on todistettu, kevät on tullut! Tai no, ainakin pääkaupunkiseudulle, ja sinnehän ne sääennusteetkin ymmärtääkseni pääosin keskittyvät. Nuuksion ulkoilureitit olivat oivassa kuosissa, ja sen olivat huomanneet muutkin nelijalkaiset. Vaikka kuinka lueskelin merkkejä poluilta, ei vastaani tullut sitten kuitenkaan yhtään kopukkaa. Narussa pitivät silti meikäläisen, turjakkeet! Liekö meillä pieni luottamuspula, vai mikä muu voisi olla syynä kovaan kohtalooni?




..rätsät?